— Näettekö kenties joutsenia tuossa lammessa?
— En… Missä?
— En minäkään, lienevät lentäneet jo pois talveksi. Tai ovat muuttuneet mustiksi, niin ettei erota…
— Onko olemassa mustiakin joutsenia? kysyi tyttö lapsellisella uteliaisuudella.
— Austraaliassa sanotaan olevan… ja eräs meidän maan runoilijoista on myös sellaisia nähnyt… Katsokaapas neitiseni, tämä rakennus edessämme se nyt on se niinkutsuttu Villensauna. Itsessään vähäpätöinen ja ränstynyt laitos, mutta tuo ikkuna tuossa — näettekö mitä ikkunaa tarkoitan? — on merkillinen siitä että sen takaa kerran Topelius heilutti nenäliinaansa.
— Topeliusko? Sakari Topeliusko? Onko niin mainio mies heiluttanut nenäliinaansa tuosta ikkunasta? huudahti neito, säihkyvin silmin katsellen pimeää ikkunaa kuni jotain pyhän ilmestystä. Sillä hänkin oli yksi noita tuhansia, jolle lapsuudessa saturunoilijan tarinat oli tehty niin rakkaiksi. — Tuosta ikkunastako, sanoitte?
— Juuri siitä!
He pysähtyivät matalan puutalon kohdalle, ja saattaja kertoi:
— Se oli silloin kun suuri vainaja täytti nuot 80 ikävuottansa ja hänen kunniakseen pantiin suurenmoisia juhlallisuuksia toimeen täällä pääkaupungissa. Tähän Villensaunaan, jossa runoilijavanhus aina majaili kaupungissa käydessään, saattoivat ylioppilaat silloinkin ukkoa juhlasta. Oli iltapimeän aika ja ylioppilailla oli roihuavat tulisoihdut käsissään. Minä olin myös joukossa. Juuri tälle paikalle, jossa nyt seisomme, kokouttiin odottamaan, kunnes vanhus ehtisi sisään huoneeseensa. Pian näkyikin tulta ikkunasta, ilmaruutu avautui ja käsi pisti esiin aukosta — se oli Topeliuksen käsi.
— Ja te näitte sen omin silmin? Kumpi käsi se mahtoi olla, oikeako vai vasen? uteli tyttö kiihkeästi ja innostuneena säveltäjän kertomuksesta.