— Sitä en tullut tarkastaneeksi, mutta arvattavasti se oli hänen oikea kätensä.
— Siis se, jolla hän kirjoittikin! jolla hän on kirjoittanut "Blommande sköna dalar"… juuri se käsi siis! riemuitsi tyttö yhä ikkunaan katsellen. — Mutta mitä hän sanoi silloin?
— Ei hän sanonut mitään. Ei ainakaan mitään erinomaisempaa. Oli tietysti uupunut ukko-rukka kaikista kekkereistä. Heilutti vain nenäliinaansa, kun yksi ylioppilas oli huutanut: eläköön suuri runoilijamme Topelius! — ja hän katseli syvämietteisen näköisenä ikkunan läpi.
Tytön silmät välähtelivät niin kauniisti…
— No mennään nyt! sanoi hän sitten ikäänkuin havahtuen ihanan kangastuksen näkemisestä.
He kulkivat kiireesti pihakäytävän läpi ja tulivat ulos portista rautatietorille. Heidän edessään avautui yöllisen Helsingin keskus kaasulamppujen ja sähkötulien valossa, rauhallisine poliiseineen, odottelevine ajureineen ja… tavallisine katunaisineen, joiden kanssa joitakin juopuneita herroja vaelteli synnin teillä…
— Siis Bernhardinkadulle saan teitä saattaa neiti? kysyi säveltäjä kohteliaasti, mutta surunvoittoisella äänellä; hän näet tuli aina vähän surulliseksi nähdessään noita öitsiviä kulkijoita.
— Niin, jos tahdotte olla niin kohtelias ja hyvä, vastasi tyttö, joka kummastuksella oli huomannut tuon kahtaalle hoipertelevan rivin miehiä ja naisia. Näin myöhään ei hän ennen vielä ollut Helsingin kaduilla liikkunut.
— Minä saatan teidät en ainoastaan kohteliaisuudesta, — sitä minussa liioin ei ole, — vaan myös sydämmen halusta! tuli nuori säveltäjä sanoneeksi itsekkin ihmetellen avomielistä tunnustustaan. — Mutta emmekö nytkään ota ajuria? kysyi hän.
— Ei, ei millään muotoa, kiitos vain, mutta hupaisempi on kävellä perille asti.