"Aina sama!" riemuitsi saattaja ajatuksissaan. He olivat juuri päässeet Ateneumin ohitse, missä Mikonkatu alkaa, kun tyttö yhtäkkiä pysähtyi ja näytti huolestuneelta.
— Mikä teidän tuli, neitiseni?
— Avaimeni… — ovat poissa!
— Mitä sanotte? Av… ai… pudonneetko?
Nuori neiti kaiveli päällysnuttunsa taskuja ja käänsi ne molemmat nurin. Jumaliste! Avaimia ei löytynyt, ne olivat totisesti poissa.
— Kaksiko niitä oli?
— Niin, toinen ulko-oven, toinen sisä-, vastasi tyttö äänellä, jonka tyyneyttä saattaja ihmetteli koettaen tutkia, mikä ilme nyt tytön silmissä näkyisi. "Eikö hän niin hätäänny että purskahtaa itkuun" ajatteli säveltäjä. Mutta ei hän nähnyt sellaiseen mitään enteitä. Hän näki vain hänen silmäinsä hohtavan kuni kaksi tähteä, näki kauniina kaartuvan sileän valko-otsan ja ohimoita peittävät tummat hiukset, jotka pehmoisina häilähtelivät hänen yksinkertaisen, mutta aistikkaan syyshattunsa alta.
Niin seisoivat he kotvan aikaa neuvottomina katukäytävällä.
— Jos vain tietäisi, mihin avaimet ovat voineet pudota, sopersi saattaja. — Miten osaan minä nyt auttaa teitä tästä pulasta?
— Eivät ne ole voineet pudota muualle kuin Alppilaan, arveli tyttö. — Siellä oli sellainen tungos lähtiessä… heittelivät päällystakkeja lattialle kuin mitkähän… Sinne etehiseen ne ehkä sitten ovat pudonneet…