— Siis ei muuta kuin takaisin. Ja nyt ainakin ajamme hevosella. Täytyyhän teidän saada kortteerinne avaimet ja päästä sisään… ettehän voi kadulle yöksi jäädä…
Ja saattaja alkoi kiihkeästi viheltää ajuria luokse. Mutta ajuria ei heti kuulunut — mihin kummaan ne jo tästä torilta? Hm… nuo äskeiset… Mutta ei hätää, mennään Esplanaadinkadulle, sieltä kyllä saamme. Esplanaadin varrelta he saivatkin ajurin. — Alppilaan ja täysi masina! komensi säveltäjä ajurille hypähtäen tytön kanssa nelipyöräisiin ajoneuvoihin. Pörheäpäinen ajuri mulautti ilkeästi silmiään nuoren neidin puoleen mutisten jotain partaansa, kääntyi sitten suoraan ajolaudalleen ja kädet ojona nykäsi suitsista hevosensa pieneen hölkkään. Rattaat lähtivät pyörimään kohden itäistä viertotietä; kuului ainoastaan hevosen kavionkopse, sillä onneksi sattuivat pyörät olemaan kautsulla ympäröidyt.
Onpa tämä todentotta soma juttu, ajatteli saattaja itsekseen siinä istuessaan tuon nuoren, kauniin tytön vierellä. Mutta minua kaikki tämmöinen viehättää… Tämä on seikkailua ja juuri näin erikoisilla tapauksillahan ne romaanitkin alkavat… juuri tällaisesta minä niin pidän. On kuin minäkin tässä heräisin elämään.
Hän ei voinut olla itselleen tunnustamatta salaisesti toivovansa ettei avaimia ensinkään löytyisi ja että… että… oi anteeksi hyvä lukija: eihän tämä ollut synnillinen ajatus, vain päinvastoin sellainen nuoruuden runollinen haavekuva… Ja tunsihan hän sääliä tyttöä kohtaan ja tahtoi kaikin tavoin häntä pulasta auttaa, mutta jos niin sattuisi, jos "kohtalo" niin sattuisi että… niin…
— Kuulkaa neiti, jos ei avaimianne löydy, mihin sitten joudutte? virkkoi hän ääneensä ajatellen.
Tyttö katsahti häneen hopeanhohtavilla silmillään ja sanoi avomielisesti:
— Jos löytyisi edes ulko-oven avain, niin voisinhan soittaa sisä-oven kelloa yölläkin ja päästä sisään.
— Monennessako kerroksessa neiti asuu?
— Neljännessä…
— Ei siis ylety kolkuttamaankaan pihalta, sanoi saattaja puoliääneen.