— Eihän toki, hymähti tyttökin hiljaa… He vaikenivat.
Viertotiellä oli paikoin pimeää kuin säkissä. Kohta alkoi sataa vettä.
— Ajakaa paremmin! kiiruhti säveltäjä ajuria.
— Onkos herralla hätä? murahti ajuri päätään kääntämättä.
"Se raakalainen tässä vielä törkeilee", ajatteli saattaja harmistuneena. Jos ei hienoa naishenkilöä olisi ollut hänen mukanaan, olisi hän tästä sanasta antanut ajurille korvapuustin.
— Ei ole hätää, vaan on kiire! sanoi hän juhlallisen käskevästi ajurille.
— Onko ajotie pitempi kuin jalkatie? kysyi neitonen onnettomuutensa ritarilta.
— Niin neiti, se on kokolailla pitempi.
— Mutta sittenhän olisimme voineet kävelyllä mennä suoraan, arveli tyttö.
"Aina sama!" ajatteli saattaja. "Satoi tai paistoi!" Jo tulivat he Töölönlahden kupeelle; ikävästi pauhasivat aallot syksyn alakuloista, matalaa rantaa vasten. Mäntymäki häämötti murheellisesti humisten heidän vasemmalla puolellaan…