— Antakaa hurista!
Ajurin hevonen oli herennyt hitaaseen juoksuun. Vihdoin pääsivät he
Alppilan kohdalle.
— Vartokaa tässä, me tulemme kohta takaisin, sanoi saattaja hypäten alas maahan, johon tyttökin samalla liepsahti ennenkuin hän ehti häntä auttaa.
— Jos herra ensin maksaisi, röhisi epäileväinen ajuri.
Saattaja kaivoi taskustaan kahdenmarkan rahan.
— Tuoss' on, te heikkouskoinen!
He lähtivät kiipeämään yhdessä ylös liejuista törmää. Kavaljeeri näet ei uskaltanut jättää nuorta kokematonta neitosta yksin ajurin seuraan. — Voi, voi, kuinka teillä on minusta nyt paljon vaivaa! kuuli hän tytön sanovan.
Ravintola oli pilkkosen pimeä.
— Tätä jo pelkäsin! huudahti seikkaileva ritari. — Me tulemme liian myöhään. Tulet ovat sammutetut, ei kukaan valvo, ovet ovat kaikki lukkoon suljetut.
Hän rupesi kolkuttamaan ulko-ovelle, kolkutti ensin varovasti, sitten yhä tuntuvammin, lopulta täydellä nyrkkivoimalla. Seinät kumahtelivat niin että häntä itseäänkin jo vähän arvelutti. Henkeään pidättäen kuuntelivat he sitten, syntyisikö sisältäpäin mitään liikettä. Mutta avaamaan ei kukaan tullut, soittaakkaan ei voinut, sillä ovikello näkyi olevan epäkunnossa eikä antanut kuuluvaa ääntä. Tyttö seisoi hiljaa muutaman askelen päässä saattajastaan, joka uudestaan alotti kolkutuksensa. Silloin kuului pimeässä suuttunut ääni jostain ikkunasta: