— Voi hyvänen aika sentään — pitääkö minun nyt hotelliin? En eläissäni ole sellaisessa vielä käynyt…
— Olkaa huoletta — kyllä minä toimitan…
— Mutta onhan se kauheaa tämä tämmöinen — yksin sinne outoon hotelliin!…
Tytön ääni jo vähän värähteli. Miksi se värähteli? Ehkä yön kolkkoutta ja nuoren ruumiin alkavaa väsymystä, — hän ehkä oli tottumaton valvomiseen… Taikka oliko hänellä nuorena maaseutulaisneitona jokin vastenmielinen käsitys hotelleista, joka paljas nimikin jo hänen sielussaan synnytti tympäisevän tunteen…
Nuori mies luuli hyvin ymmärtävänsä, mitä ajatuksia tytön povessa risteili, siinä ajellessa hänen rinnallaan takaisin kaupunkiin päin. Mutta hänestä oli kuitenkin huvittavaakin että oli käynyt niinkuin oli käynyt ja hän laski leikkiä tytölle:
— Huomispäivänä saavat kortteerissanne kaupungin "Iltalehdestä" matkustavaisten joukossa lukea teidätkin… että: "neiti von Blume Seurahuoneella — Alppilasta!" Haha… Taikka vielä paremmin: "läpimatkalla Alppilasta Bernhaardinkadulle"… haha.
Tyttökin naurahti, mutta ei asialle, vaan siksi että toinen niin sydämmestään nauroi. Hän tuli kuitenkin heti vakavaksi, sillä seikkailu ei hänelle todella ollut pelkkää leikkiä enää.
Kun ajoneuvot pysähtyivät Seurahuoneen edustalle, hyppäsi säveltäjä alas soittamaan kelloa. Kului muutama hetki ennenkuin ovi avautui ja kultakaluunainen olento kysyi ruotsinkielellä, mikä tulija herra oli, koska oli soittanut? Mutta kun hän näki naishenkilön hänelle tuntemattoman nuoren miehen takana, rypisti hän kulmakarvojaan ja katsoi pilkallisesti saattajaan, joka suomeksi koetti selittää:
— Tältä nuorelta neidiltä on asuntonsa avaimet kadonneet ja hänen täytyy päästä tänne yöksi.
— "Voippi ollee niinkuin härrä sano, mutta me ei otta kettä obekantti ööllä vastaan", sanoi kultakaluunainen olento jäykästi. Ja hän alkoi vetää ovea kiinni. Nuori mies raivostui ja työnsi jalkansa rakoon.