— Hänen täytyy saada yösija! kiljaisi hän.
— Hene ei teytty!
Ja raskas ovi sulkeutui silmänräpäyksessä, samalla kun säveltäjä tunsi toisen säärensä ihmeellisellä voimalla ponnahtavan ulos sieltä, minne se oli telkimeksi pistetty.
— Ne ovat hävyttömiä! Eivät uskalla ottaa vastaan kun ei ole kapsäkkiä, sanoi hän kääntyen neidin puoleen, joka peljästyneenä oli paennut etemmä.
— Toiseen hotelliin!…
Mutta siellä kävi samoin.
Nyt huomasi saattaja tytön silmien kostuvan. Tyttö itki, itki niinkuin tekee se, joka sydämmensä puhtaista tunteista itkee ja joka ei vielä elämän suuria suruja tunne. Hänen povensa kohoili voimakkaasti, mutta käsillään ei hän kasvajaan peittänyt. Vapaasti sai nuori mies katsella tytön kyynelten kauneutta. Sillä kaunista ja liikuttavaa se hänestä oli.
— Nuori neiti Blume, alkoi saattaja vaitiolon perästä, — olettehan te vielä luonnon turmeltumaton lapsi… ja minä olen myös kaikkien turhien tapojen ja orjallisen etiketin vihaaja… Mikä on sopivaa ja mikä ei ole sopivaa, sen sanoo meidän sydämmemme, jos vain sen ääntä tahdomme kuunnella… ja sitähän me tahdommekin, jos kerran olemme oikeita luonnonlapsia… Miksi en siis minä puhtaalla mielellä tämmöisenä hetkenä rohkenisi ehdoittaa että te, vaikka olettekin niin nuori ja kokematon — ja juuri siksi — niin: että te, hyvä neiti, nyt muitta mutkitta tulette minun luokseni yöksi!
Hän oli saanut sen sanotuksi. Seikkailu oli todellakin mennyt niin pitkälle.
"Hänen luokseen yöksi!" Sitähän oli tyttökin ajatellut, heti kun huomasi olevansa avaimitta. Sillä olihan se ensimmäinen ja kaikista luonnollisin ajatus. "Hän oli ainoa käsillä oleva tuttava koko yöllisessä ympäristössä. Ja tuntuihan hän niin veljelliseltä. Häneenhän saattoi turvautua."