— Minä tulen, sanoi tyttö hiljaisella, mutta varmalla äänellä.

Ja hän kuivasi kyyneleensä. Koko hänen käytöksessään ilmausi lapsellista luottamusta saattajaansa. Tämä tunsi itsensä yhä enemmän liikutetuksi ja hellänjalot tunteet asettuivat voimakkaina hänen sieluunsa.

— Mutte onko teillä avain tallella? kysyi tyttö yhtäkkiä säpsähtäen.

Säveltäjä näytti.

— Kohtalo on ollut minulle lempeämpi kuin teille naurahti hän.

Ajoneuvot vierivät Rauhankadulle, jonka varrella nuori taiteilija asui sievännäköisessä puutalossa, toisessa kerroksessa.

— Tulkaa neiti, saattaja puhui kuiskaamalla, — ja antakaa tänne kätenne, muuten ette osaa näitä pimeitä portaita…

He alkoivat ääneti nousta ylös astimia voimatta enää erottaa toisiansa, mutta saattaja tunsi kädessänsä tytön kätösen, joka oli lämpöinen hienon hanssikkaankin läpi.

— Ettehän pelkää?

— En…