Ja hän otti soittimen alas seinältä ja asetti sen polvilleen: "Omituinen sattuma", ajatteli hän itsekseen, "Aivan kuin olisi sieluni silloin tätä aavistanut!" Ja hän kuiskasi tytölle, joka, silmät puoleksi ummessa lepäsi pehmeässä nojatuolissa, suloisesti väsyneenä.
— Haluatteko kuulla tuoreimman sävellykseni? Se on pieni lemmenlaulu suomalaiseen tapaan. Ja hän lauloi puoliääneen, säestäen sitransa hyminällä:
Mun mökkini on niin pikkuinen,
Vaan päivä sen ruutuja kultaa,
Ikkunan alla on elämänlanka,
Ja liedessä leimuu tulta.
— — — — —
Jos sinä et mua ylenkatso,
Niin käy tämän kynnyksen yli,
Sillä minä ikävöin sinua
Ja otan sun vastaan avosylin!
Ne olivat surunvoittoisen, hellyyttä kaipaavan sydämmen ääniä. Korutonta, yksinkertaista kieltä, mutta syvästi tuntehikasta, sellaista, joka jää soimaan vielä soituaankin.
Soittaja laski hymyillen sitran käsistään… — Tyttö oli nukahtanut lepotuoliin hänen kerratessaan viimeisiä säkeitä. "En henno häntä herättää" päätti nuorukainen katsellessaan nukkuvaa neitoa, jonka ummistuneiden silmäin alta oli näkevinään kyyneleitä… Varovaisesti nousi hän tuoliltaan ja hiipi tytön ohi dublettinsa toiseen huoneeseen, viheriäisten verhojen taa. —
Ulkona yhä satoi ja tuuli suhisi alakuloisesti nurkissa.
"Hänessä ei ole tuota väärää häveliäisyyttä", haaveili nuorukainen.
"Me kaksi voisimme nukahtaa käsikaulaan kuin lapset…"
Venäjän Karjalassa