Olimme toverini kanssa paluumatkalla tuolta sultsinan, kalitan, kakkaran ja shankin luvatusta kotimaasta, näet Vuokkiniemen praasnikoilta ja Karjalan kisoista. Kyläiltyämme päiväkauden luonnonihanalla Ponkalahdella, saavuimme kontit selässä ja sauvoja heilutellen hiljaiseen, alakuloisennäköiseen Venehjärven kylään ja olimme jo hyvän matkaa astelleet erään vanhan talon ohi, kun samalla meitä huudettiin sinne takaisin ja isäntä vähän loukkautuneena selitti pirttinsä portailta ettei sen parempaa taloa koko kylässä ollutkaan ja että aina vieraat siihen taloon poikkeavat teetä juomaan. Me astuimme siis sisään tähän Larintalon pirttiin ja koska sää oli sateinen ja edessä outo, pitkä sydänmaan taival, päätimme tässä oleskella koko päivän aina seuraavaan aamuun asti ja olimme näinmuodoin tilaisuudessa vähän tutustumaan tähän venehjärveläiseen perheeseen.
Sen isäntä oli iso ja harteva mies, isompi ja hartevampi monia muita Karjalan miehiä ja sanoi olevansa tunnettu lehmäkauppiaana monin paikoin meidän maassamme.
— Kyllä milma Suomessa tunnetah, vakuutti hän, kun hänen sukunimeänsä tiedustelimme ja näytti kummastelevan ettemme me häntä tunteneet.
Eilen oli hänkin palannut Iljan praasnikoilta, kirkolta, ja siellä oli hän ollut päissään, jota hän vaimonsakin kuullen avomielisesti ja leveästi vakuutteli:
— Eilen olin mie aivan sikahumalassa… en tiennynnä tästä maailmasta niin kerrassa mitäh!
— Olikos teidän vaimonne myös mukana kirkolla? kysyin naurahtaen itsekseni sitä leikillisen keveää kantaa, jolta isäntä katseli humaltumistaan.
— Ei ollut, kotihin jäi…
— Eikä se toki, jos matkassasi olisi ollut, sinun olisi antanut ryypätäkkään, lisäsi emäntä, jonka silmät omituisesti kiiltelivät tätä sanoessaan. Isäntä ei tähän mitään virkkanut eikä emäntäkään koko asiaan enää koskettanut. Me joimme neljännet teelasit äänettöminä pohjaan ja viidennet samovaarista kaadettuaan poistui emäntä, ja me jäimme isännän kanssa pirtin viereiseen kamariin. Jumalatiesi miten johtui puhe erinäisiin tauteihin ja taudintapauksiin, ja isäntä alkoi kertoa:
— Minulla oli tässä mennä vuonna kasvanut pahkura kaulaan, tähän kerosien alapuolelle, ja siitä tuli niin kipeä että moneksi viikoksi salpasi sisään ja ihan vuoteella makuutti, eikä pystynyt työhön ei minkäänlaiseen. Siinä oli alituinen vaiva ja tuska eikä yölläkään siltä saanut rauhaa eikä helpotusta. Ja siihen koettiin jos jotain lääkettä ja koetettiin siihen poppamiehen konstejai — se on tuo raataja, jonka äsken pirtissä näkiä, tään kylän velho — vaan ei siihen auttanut mitkään keinot. Päivä päivältä se paheni, ja mie luulin ja niin ne luulivat kaikki, jotta ei nyt auta enää muu kuin kuole pois, se kun otti semmoisen hirmuisen tuskan…
Isäntä kaasi tulikuumaa teevettä vadille ja kulautti menemään alas kurkustaan. Sitten taas jatkoi: