— Vaan niin se taitaa olla että kun hätä on suurin, niin on apukin taivahissa. Mie rukoilin apua Jumalalta (isäntä lausui tämän sanan repäisevän leveästi) ja pyysin että vielä säästäisi ja pelastaisi henkeni — ja lupasin hevosen monasteriin laittaa, jos paraneisin… Se se auttoikin.
— Te paranitte?!
— Paranin!… ja se se kaikista ihmeellisintä: heti paranin, ihan samalla tiimalla!
— No mutta miten se oli mahdollista?
— Ka siten kuin mie sanoin… ihan samalla tiimalla, kun lupauksen annoin… se oli vielä päiväsaikaan… pahkura katosi, se ihan hupeni ja silisi siihen paikkaansa.
— Eikö siitä märkääkään vuotanut? Jos se juuri oli puhkeamaisillaan, kun te lupauksen teitte, ja sentähden…
— Eikä ollut, se silisi siitään eikä siitä minkäänlaista visvaa valunut.
— Ja te ihan paikalla olitte taas terve ja työhön pystyvä?
— Ka aivan paikalla…
Turhaa oli väittää isäntää vastaan. Täytyi uskoa että tässä oli tapahtunut ylenluonnollinen, jumalainen ihme. Me särvimme viidennet teelasimme tyhjiksi ja käänsimme ne kumolleen merkiksi ettemme enää lisää halunneet — niinkuin Karjalassa on tapa samovaarin ääressä.