— Ja oletteko sitten täyttänyt lupauksenne? kysyin nyt edellisen johdosta isäntään kääntyen.
— Enhän minä viel… — ei sitä toki ole hevoistakaan! Se oli meillä semmoinen sopimus Jumalan kanssa että sitten vasta, kun tämä minun poikani on kahdenkymmenen vuotias, hän viepi hevosen pyhään paikkaan. Ja siihen asti niitä kyllä kerkeää rahoja sen ostoa varten kerätä, tuumaili isäntä tyvenesti.
— Mutta entä jos jäisi se hevonen luostariin laittamatta, mitenkäs sitten?
— Ka eipä se saa jäädä — silloin perisi piru!… Näin sanoen lähti isäntä pirttiin nuottaansa paikkaamaan, mutta me lähdimme hänen kanssaan, joka kerran oli vievä luvatun elukan Solovetskin luostariin pyhänä lahjana, kylän rantaan uimaan.
Uimasta tultua ja syömästä päästyä istuimme pirtissä talonväen askareita katsellen. Isäntä, tuo jumalain pelastama partaniekka, paikkaili yhä nuottaansa ikkunan pielessä ja emäntä karttasi villoja karsinan puolella; lapset olivat lähetetyt marjaan. Raataja (tämä kalevalainen sana on yhä käytännössä Karjalan kankahilla) — "raataja rahanalainen", mainittu kylän velho, oli vastaikään akkoineen lähtenyt lähellä olevan lammen rannalle niittämään, vaikka myötäänsähän siellä ulkona vettä vihmoi ja umetti niin ettei heinätyöstä ollut paljonkaan taikaa. Akalla, niin velhon akka kuin olikin, oli siunatuksi lisäksi juuri lähtiessä alkanut kova hampaansärky.
Me istuimme kotvan aikaa ääneti, toverini lukien hiljaa itsekseen Välskärin kertomuksia, jotka hänellä olivat matkassa, minä tutkistellen vastapäätäni toisella puolella pirttiä istuvaa emäntää.
Hänen tummat kasvonsa olivat laihahkot, mutta selvään saattoi arvata, että ne joskus olivat olleet täyteläiset ja että kaunismuotoisen, korkean otsan hipiä oli ennen ollut hienompi ja kasvot muutenkin sileämmät — ei ne nytkään karkeat olleet, mutta niissä oli muutamia juovia ja juonteita, jotka puhuivat äänettömiä sanoja kärsimyksistä, ja suuret, mustanruskeat silmät välähtivät toisinaan niin omituisesti ja niistä oli silloin aavistavinaan hivuttavaa tuskaa ja elämän suruja. Mutta muutoin näytti hän tuolla istuessaan villoja kartaten, punainen karjalaisten vaimojen juhlapäähine mustatukkaisessa päässään, näytti vielä veikeältä ja samalla hienotunteiselta ihmiseltä. Minkähänlaiset hänenkin elämänkokemuksensa olivat olleet? En niitä saisi tietää, saisin korkeintaan niihin syrjästä kurkistaa. Aloittaakseni jotain puhetta kysäsin täydellisen hiljaisuuden vallitessa yhä hämärtyvässä pirtissä:
— Siinäkö ne olivat kaikki tämän talon lapset, jotka marjaan lähtivät: poika ja kaksi pikku tyttöä — kolmekko lasta vain?
Ei kumpikaan, ei isäntä eikä emäntä heti vastannut. Isäntä pujotteli välinpitämättömän näköisenä verkkokäpyä revenneen nuotansilmän lävitse ja emäntä kyyristyi niin alas villavasua kohti, ettei voinut hänen kasvojansa nähdä. Puukko hampaiden välissä virkkoi viimein isäntä:
— Siinähän nuo olivat — meidän elossa olevat lapsemme.