Emäntä istui taas suorana. Hänen kasvonsa näyttivät äskeistä kalpeammilta.
— On siis kuollutkin joku lapsi? kysyin enempiä tietoja haluten.
Emäntä huoahti raskaasti:
— On kuollut… mie olen neljäntoista lapsen äiti! Hän sanoi sen värähtelevällä, nääntyvällä äänellä kuni kuoleva. Ja sitten lisäsi hiljaa: — Yksitoista on minulta kuollut…
— Se teki vielä tässä toissa kevännä kaksoiset, ehätti isäntä sekaan raa'asti sanomaan kääntymättä vähääkään pois työstään.
— Ja nekin kuolivat?
Emäntä parka piti vähän lomaa ennenkuin taas vastasi, näytti olevan kuin karvas pala hänellä nieltävänä. Rykäsi heikosti kuni riutunut ja virkkoi:
— Toin'i kuoli ja toisen tapoin itse!
Hänen äänensä oli sydäntäsärkevä; hetki oli liikuttava; ymmärsimme hyvin ettei tuo nainen, joka näytti niin hyväntahtoiselta, mitenkään ollut voinut tahallaan lastaan tappaa, luultavasti oli se tapahtunut jostain kolkosta tapaturmasta. Ja nyt ymmärsin minä, miksi tiedusteluni lapsista oli alussa ollut vanhemmille vastenmielistä ja miksi varsinkin äitiin oli näyttänyt sattuvan niin aralle paikalle.
— Eipä häntä tiedetä varmaan, itsestäänkö tuo kuoli, se kun oli niin heikko lapsi, vai tuliko äidillään niin maatuksi, että tupehutti vuoteeseen, lausui nyt isäntä harvakseen, mutta entisellä karkeankovalla äänellä.