Vaan surullisiin muistoihinsa herätetyn äidin silmissä kiilsivät kyyneleet.
— Itse tapoin, itse tapoin! vaikeroi hän kohtalonsa alle nöyrtyvän äänellä. Lapsi oli vakassa, vakka oli sängyn reunalla, mie makoan, aamulla katson: — lapsi on kuollut… itse tapoin lapsueni!
Hän, joka tätä puhui, oli herennyt kertoessaan työstään, kädet olivat solahtaneet hervottomina ristiin helmoille ja silmää räväyttämättä istui hän pirtin seinään nojautuneena. Hänen katseensa puhui todellista surua…
— Vaan jos se kuitenkin kuoli itsestään?
Tämä lausuttiin pitkän vaitiolon jälkeen jonkunlaiseksi lohdutukseksi ja äidin puolustukseksi meidän puoleltamme.
— Jotka kuolevat tukehtumalla — huoahti emäntä, — niiden ne kyllä sanovat menevän aivan mustiksi kasvoiltaan, ei tämä ollut mennyt, tällä oli vain suun ympärystä mustunut. Illalla, ennen kuin maata ruvettiin, muistan vielä vierahia olleen ja kaikin sanoivat: ei tuo lapsi kauvan elä! — Se kun makasi aina yhtä liikkumatonna ja äänetönnä niin että tuskin huomasi sen hengittävänkään. Ja yöllä se sitten…
— No mitäpä siitä nyt enää, murahti isäntä partansa sisään. Häntä nähtävästi kiusasi se että vaimonsa oli antanut vallan herkille tunteilleen näin vierasten nähden ja kuullen.
Keskustelu katkesi siihen. Istuimme hiljaa. Tuntui niin ikävältä. Pienet ikkunat päästivät kovin vähän valoa pirttiin, ruudut olivat sateesta himmeät.
Hetken perästä kuului rymyä portailta ja lapset tulivat sisään, palaten marjasta.
— Katsho sie moamo, miulai on juolukoita! tuli nuorin lapsista, noin kuusivuotias hoikkakaulainen ja riutuvanpunaposkinen tyttö äitinsä eteen selittämään. Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän laihalla kätösellään tarjosi pientä tuohista, jonka oli puolilleen saanut poimituksi noita sinisiä "koiranmarjoja".