— He toatto, marjoja! sanoi keskimmäinen lapsista, Martti poika, joka oli ollut mukana päivällisellä uimamatkallamme — hän kun kuului keväällä jo ensi kertaa järveen heittäydyttyä paikalla oppineen uimaan — ja joka meille hyvin vilkkaasti oli kertonut kylän poikien keilanheitosta sunnuntaisin kotinsa kentällä, ja jota näistä kaikista syistä pidimme reippaana poikana.
Vanhin lapsista, Tatjana niminen tytönsuikura seisahtui ensin kotvaksi aikaa keskelle lattiaa, laski sitten mitään mielialaa ilmaisematta äänetönnä roppeensa pöydälle ja mennä kyhnytteli uunin eteen märkiä ruojujaan riisumaan.
— Ettekö mustikoita löytänyt? kysyi nyt isä.
— Emmä löytänyt, kaikin juolukoita poimittih.
— A missä työ olia?
— Riunavaaran rintehessä, lammin takana, selitti poika, hänkin pieksulöttöjään jalastaan päästellen.
— A ettekö lehmiä nähnyt? tiedusteli äiti.
— Ei nähty ei kuultu!
— A ken nyt lehmiä etsimäh, kun niin vihmoo? huoletteli emäntä ja kaasi lasten astioista juolukoita teevatiin, jota tuli meille tarjoamaan:
— Syöttekö marjoja, vierahat?