— Kiitoksia vaan… marjat ne taitavat olla teille hyvää ruokaa paaston aikana? kysyimme isäntään kääntyen.
— Ainahan… huomenna se taas onkin paastopäivä.
— Sitä ei silloin saa syödä minkäänlaista lehmänantimia eikä lihaakaan — vai miten?
— Eihän sitä saisi… vaan olen minä tänä vuonna tämän pojan kanssa lihaakin syönyt ja muutakin niinkuin tavallisesti… ka en ole raahtinut poikaani kiusata, vastaili isäntä vähän häpeissään. — Äiti ja tyttäret ne kyllä ovat paastonneet, lisäsi hän rohkeana.
Meitä ihmetytti ettei Larin isäntä, joka oli hevosenkin pyhittänyt luostariin, ollut sen tarkempi uskontonsa sääntöjen noudattaja.
— Joutavaa kai se onkin koko paastoaminen! uskalsimme nyt mekin lausua ensi kertaa ääneen tällaisen mielipiteen ulkonaisista menoistaan aran venäläisuskoisen väestön keskuudessa. — Eihän ihminen sillä autuaaksi tule, paastosipa tai oli paastoamatta, kunhan vain pysyy kohtuudessa.
— No sen minäkin olen havainnut, jotta saattaa se ihminen olla hyvinkin harras ristimään ja pomiloimaan ja paastoomaan, vaan on muuten elämälleen jos minkälainen, myönteli isäntä arkaillen, vaikka emäntäkin oli siirtynyt pois pirtistä.
— Niitä ei taida enää olla niitä vanhanuskolaisia täällä, jotka pitävät eri ruoka-astiansa ja pelkäävät muiden niitä saastuttavan?
— On niitä vielä starovieroja… eikö ole sattunut niissä taloissa, joissa jo olette käyneet?… On se meidänkin talossa muudan semmoinen.
— Tässäkö tässä, kukapa sitten?