— Muori se on tässä talossa vanhanvierolainen… se ei ole nyt kotosalla, kuului menneen tässä eilettäin tuonne takaliston mökkiin… kyllä siitä on semmoinen hankaluus ja rasitus, ettei sitä vain mielellään kärsittäisi. Eikä sitä ensinkään suvaittaisi, jos se olisi joku itseämme nuorempi, vaan se kun on jo vanha ja vaivainen ja lisäksi oma äiti, niin eihän sitä mikä raatsi…
— Isännänkö äiti?
— Ka niine… sehän se on.
Kun oli kerran tullut puheeksi vieroseikat, oli meillä sopiva tilaisuus tiedustella samalla niiden huhujen todenperäisyyttä, joita joskus oli meidän maahamme kuulunut: että muka jossain Karjalan sydänmailla piileksii ihmisiä, joilla on salaperäiset uskonnolliset menot ja joista ei tiedä mitä ne ovat, kun ne kerran saatuaan jonkun ihmisen pariinsa eivät ikinä enää laske pois ja joista sentähden kammottavia juttuja rajaseuduilla liikkuu.
— Ka on niitä semmoisia ihmisiä, selitti isäntä, on paljonkin täällä Akonlahdella! Ne ovat niitä kaikista vanhimman-uskolaisia. Ne eivät tunnusta keisaria eivätkä pappeja, siellä ei kasteta lapsia, ei siunata, ei vihitä… Ja rikkaita ne pedot ovat… ja niillä kuulestaa se usko olevan niin kummallista laatua että kaikki, jotka vain niiden kanssa joutunevat kuin vähäisiin tekemisiin hyvänsä, kääntyvät siihen… mikä hänessä sitten lieneekin tarttuvaisuus.
— Tiedetäänkö sitten että on kukaan täältä heidän uskoonsa kääntynyt?
— Ka miksi ei tiedetä — tiedetään hyvinkin. Onpa esimerkiksi tuosta toisesta talosta vanha ukon kämppä heidän luokseen houkuteltu — niitä rikkaimpia sinne enin tahtovatkin — sekin ukko vei matkassaan kolmesataa ruplaa ja siellä ne nyt pysyy.
— Katosiko ukko sille matkalleen?
— Sinne katosi! Sinne ne jäävät kaikki. Sieltä ei pois päästetä sinä ilmoisna ikänä. Sillä ne kaiketi eivät sieltä pääse palaamaan, kun kuuluu omalla verellään itsekunkin pitävän nimensä siellä kirjoihin kirjoittaa.
— Omallako verellään nimensä kirjoittaa! Liekköhän totta?