— Metsäsaunoissa pahasissa ne elävät, ei taivasalla.
— Entä mitenkä he elättävät itseänsä siellä salassa muulta maailmalta.
— Ka heillä on Piiteristä (Pietarista) elättäjät; sieltä ne ovat itsekkin kotoisin ja sieltä heimolaisensa heitä avustavat. Talvisin vedättävät salaisesti kuormittain tavaroita ja ruokavaroja.
— Ovatko kruununmiehet heitä koskaan hätyytelleet?
— Eipä ne niitä käsiinsä saisi, jos tahtoisivatkin. Eivätkä uskallakaan, on niillä aseita: pyssyä, miekkaa, kirvestä — tappavat pirut. Tässä kerran — olikoon se toissa talvena — olivat kuitenkin saaneet kiinni muutaman. Kahleissa kulettivat poikkeen… se oli ollut ihan ummikko (venäläinen). Vaan ei ne olleet siltä mitään urkituksi saaneet että mikä sinä olet ja missä ne muut ovat, tukkinut oli lempo leukansa eikä sanaakaan niille vastannut. Ja oppinut se oli ollut sekin, niinkuin ne kaikki kuuluvat olevan…
— Oppinut?
— Ka niin… sillä oli ollut kirjoja toista hevoskuormaa!… muuta ma heistä en tiedä.
Ulkona oli sillä välin taas ruvennut virtanaan vettä valamaan ja raataja muijineen tulla toposteli nyt pirttiin. Isonpuoleinen mies oli hänkin, mustapartainen ja likasenkeltaiset kasvot. Jaloissa oli hänellä tavattoman suuret virsut, joiden pieluksista pisti esiin jalkojen ympäri käärityitä likaisia riepuja.
— Vettä rupesi vihmoman, ei nyt saata raataa — tulimma pois, jutteli hän lautsalle istahtaen. Hänen akkansa tulla ulisi perässä ja istuutui pimeimpään nurkkaan pidellen leukojaan: hammasta näet yhä särki ja oikean puolen poski oli turvoksissa.
Toverini ehdotti osaaottavasti, että muija panisi piipunöljyä tahi tupakkaa kipeään kohtaan koetteeksi, eikö kolotus herkeäisi, vaan muija ei ollut kuulevinaankaan, ruikutti ja voivotti vain niin että me tulimme sangen alakuloiseen mielentilaan.