— Ruvetkaa syömäh! toimitti emäntä päivätyöläisilleen.
— Raatajat istuutuivat kahden pöytään; akaltakin itkua helpotti tämän maailman hyvyys.
Ilta oli jo hyvin hämärä, sateli lakkaamatta. Me näimme ihmeeksemme ettei meille illallista tarjottukaan — emmekä sitä liioin kaivanneetkaan. Puolisiksi olimme saaneet sienikeitosta…
Isäntä virkkoi ovelle astellen:
— Lähetäh, vierahat, sintsih makoamah — läkkäm tästä kaikin!
Sintsiin eli eteläiseen kokoontuivatkin pian kaikki: isäntä, emäntä, lapset ja raataja muijineen. Meille osoitettiin nurkassa erityinen sänky, jonne peräkkäin ryömimme. Muut asettuivat aivan liki meitä lattialle makaamaan, millä oli mitäkin rääsyä allaan ja yllään jotta olisi pehmoista ja lämmintä. Me tosin emme — pilkkopimeä kuin oli — tienneet mitä meillä oli allamme ja minkä siivoinen vuode mahtoi ollakkaan, mutta kun talonväki näin oli läsnä, niin ei sopinut semmoisia seikkoja tutkia — kohteliaisuudesta. Kun sintsin ulko-ovi oli vedetty kiinni, vallitsi makuukammiossamme synkkä pimeys.
Yhtäkkiä tuntui lehmä ynähtävän jossain aivan läheisyydessämme. Toverini vähän säikähti, mutta isäntä sai siitä aihetta kotvaksi aikaa makuultaan puhelemaan Karjalan navettain muka suuremmasta mukavuudesta meidän maamme navettoihin verraten:
— Kun on läävä saman katon alla niinkuin meillä, niin on helppo lehmät sinne hoitaa: ei tarvitse lähteä pakkaseen ja kinokseen talvipimeällä päreiden kanssa kaahlimaan.
Oli ollakseen nyt niinkuin Larin isäntä sen sanoi, mutta toverini kanssa olimme kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin eri mieltä kuin isäntä; — läävän läheisyys oli meistä tälläkin hetkellä vähän liian mukava — muutamista erityisistä syistä…
Isännän puhe katkesi kuorsauksiin ja hän taisi suloisesti nukahtaa näihin navettaihanteisiinsa. Mutta likinnä sänkyämme maata röhötti raataja, tuo kylän velho, sekä hänen muijansa, jonka ukina kuului myöhäiseen yöhön saakka.