Mustina ja alastomina törröttävät bulevaardin puut; ilkeästi räpsii vettä vasten silmiä imelästi puskeva etelätuuli Santahaminassa. Meri siellä on auki ja möyryää kamalankarvaisena mustia kallioitansa vastaan. Ärjytkö sinä p—le siellä läpi talven, vai —?… Mustaa ja märkää — märkää ja mustaa, mihin ikinä silmäsi luonetkin… Ja seuraukset —? Taudit liikkeellä kaikkialla, surman viikate vilahtelee ja uhkaa: nuoria nutuuttaa "ryssänyskä" ja vanhoja vaivaa vanhuus — enemmän kuin koskaan ennen. Niitä kuoleekin päivittäin kuin kärpäsiä myrkkyyn. Eihän mokomata kukaan kestä. Ja tämä sitten on muka se mainittu tammikuu? "Mämmikuu", sanon minä! — "Ämmäkuu"!
Tehtaat tupruttavat sakeata sauhuansa; ilma on ylt'yli kaupungin ihan pilautunutta… Kirottu paikka! Kirottu paikka, jossa kymmenet tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisässä, toinen toistensa alla ja päällä — — ja sitä sitten kutsuvat elämäksi! Milloinka herätyksen herra nämät muurit musertaa, ettei jää kiveä kiven päälle? Milloinka ihmiset kauhistuen pakenevat pois tuntureille ja jättävät nämät kurjuuden solat pesiksi taivaanlinnuille? Koska koroitetaan luonnon ja raittiuden jumalatar oikealle kunniasijalleen. Koska…? — Mutta mitä minä huudan, eihän se sillä parane… Minua vain iljettää tämä alinomainen ahtaus, tämä kihinä ja pihinä, kilinä ja kolina ja kiimainen paksu ilma. Minua tympäisee tämä lika ja loka, tämä märkyys ja lakkaamaton syksy…
Ei tule talvea Helsingissä — tulleneeko kevättä…?
21.1.1901.
Toisena päivänä
(Tunnelma pääkaupungista.)
Tiedättekö, ystäväni, mitä on olla maisterikekkereissä? Tiedättekö mitä on olla viftillä? Tiedättekö mitä on valvoa ja mässätä koko yön, ja juoda itsensä hauskaan humalaan? Tiedättekö missä on Kaisaniemen ravintola ja ne satavuotiset petäjät, joista sveessit niin runollisesti kerskaavat?
— Minä ne tiedän.
Tunnetteko mitä on toverihenki helisevän juomapöydän ääressä? Kun puheet ovat pidetyt ja juhlaruuat syöty ja illan sankari kattoon nostettu — ja sieltä alas vedetty… ja laulu raikuu… ja kahvi höyryää… ja "munkit" kylvystä nousten veisaavat: Gaudeamus igitur ja sikarit sauhuavat sinisiä pilviä… ja jokainen on oma herransa… Tunnetteko niitä sanoja, jotka tulvivat nuorten miesten huulilta, kun likööri virtailee suonissa ja alkohooli aukaisee umpimielisetkin aivot? Tunnetteko tunnustuksia elämän traagillisesta puolesta, kun humala liikuttaa väsyneitä sieluja puhelemaan siitä, mikä jokaista salaisesti painaa… ja johon ei muulloin kajota kuin juuri tällaisina hetkinä? Tunnetteko sairahkon ajan henkäyksen Suomenkin yliopistonuorison riveissä ja aavistatteko ne syyt, jotka tekevät ihmiset näyttelijöiksi, joilla jokapäiväisen elämän riehussa on alati naamari kasvoillaan? Tunnetteko miehen, joka humalan hehku kasvoillaan puristaa kättänne ja itsensä tuntien lausuu: "Nyt minä olen tällainen ja nyt minä puhun näin — mutta huomenna olen minä toisellainen ja toisellaiset ovat minun puheeni, — voitko minut ymmärtää?"
— Minä ne tunnen ja vastaan: In vino veritas — ylistetty olkoon
Bacchus, joka totuutta palvelee!