Ja minä avasin porstuani oven ja pyysin ystävääni astumaan sisään. Ja me hiivimme hiljaa ylös portaita… ja nukahdimme samaan sänkyyn. Kello oli silloin vähän yli viisi, ja aamurusko kurkisti balkongilta. Se oli ihanainen aamu, josta muut eivät mitään tienneet… Mutta kello seitsemältä nousin minä ylös ja istahdin työpöytäni ääreen. Ja sikari maisterikekkereistä paloi minun suussani. Ja minä tahdoin unhoittaa, että olin valvonut koko yön… Mutta viiden minuutin perästä kaaduin takaisin vuoteelleni ja tunsin itseni kuoleman heikoksi. Eikä koirakaan minua voinut lohduttaa, vaan se makasi ja nuoli omaa nahkaansa… Ja koska matami raotti ovea ja aikoi tuoda sisään jotakin, huusin minä masentuneella äänellä: "Viekää pois!" Sillä minua inhoitti kaikki se maallinen, mikä suusta sisään menee… Joku minun sisässäni, joka oli jotakin kadottanut, pyysi armoa. Joku toinen, jolta sitä pyydettiin, riiteli sitä antamasta. Ja jokainen hetki, joka kului, oli kuin huumaus tuomitsevassa ijankaikkisuudessa… Siinä unenhoureissani sommittelin minä kirjeen. — Hänelle, jolta osakseni olin saanut inhimillistä hyvyyttä ja joka minut ymmärsi. Ja se kirje kuului näinikään:
"Rakas ystävä! Minä olen rikkonut pyhää luontoa vastaan ja olen äärettömän kipeä. Minun sieluni ei ollut siellä mukana juomingeissa ja siksi saan nyt kärsiä rangaistukseni. Sääli minua, älä tuomitse…
Nukuin puoleen päivään asti ja vaelsin viheliäisenä kaupunkiin. Eikä se päivä ollut edellisen veroinen. Sillä illalla täytyi minun huudahtaa: Olen kadottanut päiväni!…
Kaduilla satoi silkkaa vettä. Usvat nousivat mereltä ja kostea sumu peitti kaupungin. Koko elämä näytti ja tuntui likaan lytistyneeltä sieneltä… kuka sitä olisi uskonut sellaisen hilpeän yön perästä?
En ainoatakaan yöllisistä veljistäni tavannut. Missä ne lienevät olleetkin kaikki?"
— — — — — —
11/4 1900.
Mullerrus
Me elämme ajassa kuohuvassa, ja riidat raivopäiset Suomen kansaa raastaa. Ken vääräss' ollee? Kuka oikeassa? — Turha tiedustaa: kaikk' kahtamielin haastaa! Ja kuinka meidän käy, ah, kuinka käy tään kansan? — siit' tietoa ei näy… vaan harso otsallansa huokaapi kohtalomme äiti tuhatjärviemme rantamalla — — Kaikkialla, kaikkialla kaikuu, raikuu sekasorron torvi halki ilmain kansan korviin: oudot mustat mullerrukset murtaa vanhat vakaumukset, murskaa perusrakennukset! Murheelliset aavistukset täyttää, köyttää kaikki mielet. Veljessoinnun kannelkielet parahdellen, värähdellen katkeilevat; haavain siteet ratkeilevat… Eikä lääkitystä mistään! Synkäst' totuus silmiin pistää; eikä joukkoin johtajaksi kenkään kelpaa uljahaksi! — "Herrako" siis meidät johtaa —? Uskokoon ken tuossa kohtaa tuonnon turvaa, lohdutusta — mulla vain on mieli musta! — Kerskulaulun rytmit nuo rintaani ei enää luo eilispäivän innostusta: runoilijan riehahdusta tääll' ei enää kuulla saa! Ken nyt moista kuuliskaan! — — Eihän muut kuin houkat vaan!
1901.