— Toitkos herkkuja kauppiaasta?
— Sain kokkolanpötkyä.
Me ajoimme eri suuntiin.
Ripeästi kävi kulkuni Puolangan kirkolta. Maantie oli kovaa ja sileää, vastamäet menivät myötämäen antamalla vauhdilla — on se sentään hauskaa tuo polkupyöräkulku.
Tällä taipaleella ne alkavat varsinaiset mäkimaat. Ennenkuin Hovin majataloon päästään, on noustava ylös Leipivaaraa.
Leipivaara ei ole mikään leikkivaara. Se on mahtava, valtava vaara, jota ei väkevinkään polkupyöräilijä ylös ajaisi.
Nöyränä laskeusin alas satulasta ja aloin lykätä pyörääni ylös. Yksinäinen rahtimies raskaan jauhokuorman kanssa pyrki paraikaa ylös vaaraa. Kymmenkunnan askelta kerralla vetää jutistaa hevonen kärryjä ja jää huohottamaan, samalla kun mies takaapäin tukee rattaita etteivät pääsisi alaspäin vierähtämään. Hevosparka! oli sillä kovempi kohtalo kuin luonto lupaisi… Hengästyneenä kiivaasta astumisestani saavuin pian Leipivaaran laelle ja katsahdin taakseni. Täältä näkyivät Puolangan tunturit kaikessa jylhyydessään. Tuolla lepäsi Puolangan järvi syvällä alhossaan, pilkotti punehtien sen puinen kirkko ja kirkonkylän taloja. Erämaan luontoa, ylimaan maailmaa… Synkänsinisinä, sykkyräpäisinä riippuivat pilvet tummien ylänköjen yli — Puolangan vaaroilla sataa melkein aina ja nytkin jo vettä hiljalleen vihmoi. Jotakin niin raskasta ja painostavaa ja kuitenkin niin rakasta koko tämä seutu. Jo lapsuudessani minä näitä seutuja ihailin ja huokasin…
Talutin pyöräni kujaa myöten Hovin pihaan. Taisi olla kohta sydänyön aika, ja koko talo nukkui sikeässä unessa. Kolkutin eräälle ovelle, jonka arvelin johtavan emäntäväen puolelle. Kun ei mitään kuulunut, ra'otin ovea ja kysyin äänekkäästi:
— Onkohan emäntä siellä?
Heikko huokaus kuului ryysyisestä sängystä, jonka hämärässä saatoin erottaa. Uudistin kysymykseni.