Mistäpä hän tuntisi, kun on uusi emäntä, tässä talossa ennen olematon.
Kuusi sijaa valmistettuaan pitkin lattiaa, poistuu hän hyvää yötä toivottaen, ja minä vaivun heti raskaaseen uneen lattialle enkä herää ennen aamua, jolloin huomaan jo toistenkin siinä ympärillä olleen nukkumassa.
Viimeinen matkapäivä on koittanut! Me nousemme vuoteiltamme vähän niinkuin juhlallisina, hilpeä tunto povessa että tänään saavumme kotiin. Kauniissa sarjassa ajamme alas loivaa Leipivaaraa, pysähdymme hetkeksi katsomaan syvyydessään uneksivaa Pyssylampea, josta Esko nuoruutensa päivinä on tekaissut romantillisen runon; tämä on se paikka, jossa maantie katkaisee Kainuunselän hiekkaiset harjanteet. Sitten heti alkaa nousu Hiidenvaaralle. Kesäpäivän helteessä tuntuu se rasittavalta eikä sitä varmaan itse hiisikään ajaisi ylös pyörällä, saatikka sitten me. Tässä kerran meidän Matti tappoi käärmeen ja ylensi sen kuni Mooses korvessa kaikkien katsottavaksi seipään nokkaan. Rinnettä noustessamme panemme toimeen yleisen naamojen peson, ojavesi näet juosta porisee vastaamme vilkkaana purona. Se olisi hauska ryhmä valokuvattavaksi tuo: Matti hajareisin ojan päällä kuoppaa kaivamassa. Pekka vatsallaan kiven kyljellä, kasvot pyhästi kiiltävinä vedestä Esko pyllöttämässä ikäänkuin viinitynnyriä tullaten, neitoset nenäliina kourassa j.n.e. Ja tuohon ojan liepeille polkupyörät hauskasti hujan-hajan kaadettuina…
Vasta Hiidenvaaran laella voipi jonkun matkaa ajaa, sitten täytyy taas hypätä satulasta ja taluttaa alas jyrkkää ja mutkaista törmää. Semmoista se on kulku Puolangan vaaroilla: ylös ja alas, alas ja ylös, vuoronperään. Polkupyöräsi keinuu kuin lastu jättiläisaalloilla. Rasinvaara, Toivolantörmä, Lemetinmäki, kyllä niissä on kaikissa kapuamista ja hevoskyydillä matkustaville ovat ne aina olleet syvien huokausten huutavia mäkiä. Viimeksimainitut kaksi paikkaa eivät enää ole Puolankaa, vaan Hyrynsalmea, jonka pitäjän nurkan yli maantie Kiannalle kulkee.
Ei kukaan meistä kohottanut eläköönhuutoa kuin Suomussalmen rajan yli ajettiin. Hiljaa pyörivät pyörät punaisten pylväiden välitse ja ainoastaan morsiamelle huudettiin että tästä se nyt meidän pitäjä alkaa. "Vai niin", sanoi hän ja katsoi uteliaisuudella eteensä ja ympärillensä. Mutta maantie oli rajan toisella puolella aivan samallaista kuin toisellakin, syrjässä kiilsi rämeen keskestä joku alakuloisen näköinen metsälampi…
Vielä poikettiin Kivelän kestikievariin, pantiin Elina polkupyörineen edeltäpäin hevosessa ajamaan ja niin lähdettiin viimeiselle taipaleelle Kivelästä Ruukkiin.
Se on rakas taival jo kouluajoista asti. Erityisellä hellyydellä katselee silloin kaikkea mitä silmä näkee: kankaita joilla humisee harmaita petäjiä, yksinäistä honkaa, jonka syliin toinen honka on kaatunut, vieläpä surkeata suotakin, jolla vain vihertää matala vaivaiskoivu. Ja koko matka kuluu niin helposti, suuret vastamäet noustaan levähtämättä ja hengästymättä, myötämäkien jyrkkyys ei peloita. Semmoisen voiman antaa kotiintulon tunne.
Tuossa on Romppalan mökki maantien vieressä, kuka ihmeessä sieltä veräjältä katsoo meihin rillit nenällä? Eikös elämässä se ole "Miipas", meidän metsäherramme.
— Ka! hei! — päivää! kajahtaa melkein yhtaikaa meidän veljesten suusta ja kaikki laskeutuvat alas pyöriltä vanhaa tuttua kättelemään. Mitäs se Miipas-setä täällä…?
— Puita leimaamassa…