Mutta emme me nyt siinä kauvan malta jaarittelemaan, vaan lähdemme tavottelemaan Elinaa, joka kyydillä on edeltä ajanut — meillä on näet sellainen sopimus että loppukilometrit ajaa Elinakin pyörällänsä meidän seurassamme, että komeammalle näyttäisi…

Kuin keinuen käy nyt kulku ylös ja alas pieniä mäennyppylöitä, joita kuin aaltoja kohoaa maantiellä Saukkopuron sillalle asti.

Ja Elina tavotetaan ja kyyti palautetaan keskellä maantietä, raittiisti ajetaan viimeiset virstat. Ilta on käsissä ja kello lähenee kahdeksaa. Jo siintää silmään mustansinistä selkää — hurraa, se on Kiantojärvi, joka siellä laveana lainehtii! Kauniissa kaaressa käännymme kaikki Ruukin tielle. Ruukkiin on vene tilattu vastaan. Meidän tulomme on oleva loistavaa, sen me tunnemme jokainen sielussamme ja ruumiissamme, varsinkin minä. Jo kuuluu Jalokosken kumea kohina korvaan, lähenee Syväyksen silta… Sydän alkaa sykkiä kiihkeämmin, mielenliikutuksesta tietenkin. Eellimäisenä ajavat Matti ja Nilla, sulhanen ja morsian, näen heidän vaipuvan alas mäkeä sillalle, jonka portti on auki, äkkään portin molemmin puolin vastaanottajia huutamassa ja hattujaan heiluttamassa, minäkin riemastun, hetkihän on mitä juhlallisin, minä heilautan punaista lakkiani toisella kädellä, kuulen huutavani eläköön! ja vaivun huimaa vauhtia alas mäkeä… Samalla huudetaan alhaalta minulle varoitussanoja että hyppäisin alas pyörältäni, mutta ne tulevat liian myöhään ne — ja silmät kauhistuksesta seljällään syöksyn pyörälläni suoraan sillan maasta korkenevaa pohjaa vastaan… Tunnen armottoman tärähdyksen, sitten kuuluu kummallinen räjähdys, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tapaan itseni istuallani viilettämässä syltä-määriä pitkin siltaa yhtä rintaa jonkun rämisevän esineen kanssa. Taivasten talikynttilät! Mitä on tapahtunut? Ensimmäinen ajatukseni on että polkupyörä nyt on pirstaleina. Sitten täyttää minut hirveä häpeän tunne, sillä minä tajuan samassa että tässä on tapahtunut tragikoomillinen tapaus, kauhun huutoja ja pidätettyä naurun rähinää on yhtäaikaa tunkeutunut korviini samalla kun koski pauhaa kuin hornan syvyydessä… Voi hemmetti! Juuri viimeisellä hetkellä piti tämmöistä tapahtua, vaikka siihen asti oli kaikki onnellisesti käynyt. Ajatelkaa sitä skandaalia, sitä hullunkurista kuvaa kotipitäjäni kauneimmalla paikalla! Ajatelkaa: siinä sillalla oli vastassa pitäjän herrasväki, tosin ainoastaan lukkarinsa ja ainoan maalaisylioppilaansa edustamana, isäni ja vanhimman sisareni vastaanottoriemua yhdessä jakamassa, ja ajatelkaa siunatuksi lopuksi että kun nousen lankeemuksestani ja nilkutan heitä tervehtimään, niin toista housunlahetta tuskin enää onkaan, vaan valkea iho paist… no — vanhin siskoni riensi heti kimppuuni ja pisteli kiinni neuloilla mitä ensi hädässä kerkesi. En olisi luullut kahden ja puolen markan laitosten niin surullista loppua saavan.

"Minun narikkahousuni, hienot, rantuset narikkahousuni…"

Minä raivosin vihasta, en sentähden että housut olivat revenneet, vaan sentähden etten ollut saanut varoitushuutoa aikaisemmin, ja sentähden että portti oli aukaistu. Ehkä jälestätulijoille olisi käynyt yhtä hullusti ellen hirmuisella varoitushuudollani olisi heitä pysäyttänyt ajoissa. Pekka säikähti sitä huutoani niin että veret seisahtuivat, ja Esko lensi kuin katajainen vanne pyöränsä seljästä, sääret sätkyttäen ilmassa… Elina oli varovaisena noussut pyörältään jo mäen päällä, mutta Matti ja Nilla olivat onnekseen ajaneet sillalle toista puolta, jossa vähemmin täräytti.

Siihen se loppui se meidän polkupyörällä-ajomme; pyöriämme talutellen kävelimme vastaanottajain seurassa taloon, Ämmänruukin kartanoon. Mutta vaikka ei polkupyöräni kaikkien kummastukseksi ollut särkynytkään, oli minulta kumminkin muutamiksi hetkiksi mennyt se oikea tuliaistunne. Tietysti minua haukuttiin "hurjuudesta" ja "huomaamattomuudesta" eivätkä vastaselitykseni paljoa auttaneet. Mutta olen varma siitä että jos Esko veikolle ei olisi ajoissa huudettu että siinä on vaarallinen paikka, niin hänelle ei olisi käynyt ainoastaan niinkuin minulle, vaan vieläpä olisi hän pikkumiehenä saattanut pujahtaa sillanaidasta alas jokeen ja kadota sinne kuin muinen pater Hieronymus Kajaanin Ämmäkoskeen. No niin, pääasia oli kuitenkin se että se olin minä, joka olin lentänyt pyörän seljästä.

Oikeastaan minun nyt pitäisi lopettaa kertomukseni polkupyörämatkasta, mutta täydellisyyden vuoksi tahdon vielä mainita että Ämmänruukilta sain lainaan hyvät housut ennenkuin pappilaan lähdettiin. Ja että meidän tuloamme varten oli varattu "Tiililanssille" tervavene, oikea paltamo, joka nuoren parin kunniaksi oli lipuilla ja limoilla kaunistettu. Ja että järven yli soudettaessa puhalsi kylmä tuuli, ja aurinko keltaisena laski vaarojen taakse. Ja että kotirannassa oli vastassa äiti ja koirat… Ja että sauna oli hyväksi lämmitetty ja herttaiselta tuntui pitkästä ajasta taas kotoinen kyly. Sekä että saunan lauteillakin vielä naurettiin housujeni kovaa kohtaloa.

Mutta ne housut aijon säilyttää varoittavana muistona lapsilleni ja lastenlapsilleni — jos minulla sellaisia kerran tulee olemaan. Ja aina kun otan ne esiin siitä vanhasta kaapista, jossa ne nyt repaleina riippuvat, olen surkealla suloisuudella muisteleva tätä paljonpuhuttua polkupyörämatkaamme Kiannan rannoille.

(1899)

Karhua kuulustamassa