(Muistelma pitäjältä palattua)
Minut oli vallannut intohimo saada tappaa karhu. Pitäjän syrjäkylissä olivat ne raadelleet jo kymmenkunnan lehmää, vaan niitä itsiään ei oltu ainoatakaan kesän kuluessa hengiltä saatu. Ei sitä paljon oltu koetettukaan. Oli tosin muutamista taloista haaskalta vahdittu, mutta vahtiöinä ei peto ollut nähnyt hyväksi saapua, oli kai saanut vihin vainoojistaan ja koreasti poikessa pysynyt. Yhden talon haaskalla sanottiin sen kuitenkin vahtuuaikanakin käyneen pimeänä elokuun yönä, mutta mitäs siitä: miehet, jotka talailla istuivat, olivat kovin hätääntyneet, ja kontio oli tömistänyt tiehensä, tosin kolmella jalalla, saatuaan haavan neljänteen, mutta tämä — niinkuin Vuokin Vilkko sanoo — on pakenevalle karhulle samaa kuin panisi sille vielä "viidennen jalan" lisäksi. Ja niin pelkureita olivat miehet olleet että vasta päivän valon koitteessa uskalsivat laskeutua alas puusta pedon jälkiä tarkastelemaan. — Nämät olivat viimeiset kuulumiset karhusta niillä tienoin, senjälkeen ei varmasti tiedetty, oliko se vielä seuduilla ja saattoi siis milloin tahansa rynnätä lehmikarjaan, vai oliko ehkä laukauksesta ottanut siirtyäksensä kauvemmaksi, rajasydänmaita vasten. Kaikissa tapauksissa tiedettiin sen elossa olevan. Ja olihan niitä tietysti muitakin…
Kummako siis että minussa oli syntynyt kiihko petoa tappamaan? Vaikkapa vain kolmijalkaistakin. Se olisi sentään toista kuin kaikki kaksijalkaiset karhut… Saadappa kerrankin hengiltä oikea karhu, oikea sydänmaan karvainen tallukka — "mörkö", "peto", "metsän pi'e", "mehtä", "mehtäläinen", "se" — miksi kaikeksi ne sitä ylimaassa sanonevatkin, kun eivät suoraan uskalla karhuksi nimittää… Jos saisi sen tapetuksi, niin minustahan tulisi yhtäkkiä ihan kuuluisa! Lähettäisin siitä jännittävän kertomuksen pääkaupungin lehtiin, kuvailisin kuinka se kita avoinna ja kovasti kiljuen, hirmukourillaan jo heittäytyi päälleni ja oli juuri… kun ratkaisevalla hetkellä… minä… minä itse… niinkuin ymmärrätte. Pikkukaupunkien sanomalehdissä kierteleisi uutinen että "nuori runoilijamme X. Y. on hiljakkoin ampunut karhun…" j.n.e. Ja suuri yleisö, joka ei sitä ennen ikinä ole kuullut sen-nimistä runoilijaa olevankaan, tulisi nyt uteliaaksi, ja minä saisin olla varma siitä että kustantajani maksaisi minulle tinkimättä kaksituhatta markkaa ensimäisestä teoksestani, jonka nimeksi tulisi "Metsänkuningas" ja jossa olisi erityinen sarja "Mesikämmenen sonetteja"… Hm… Ystäviltäni saisin onnittelulta "uuden suunnan perustajana nuoressa kirjallisuudessamme", minut pyydettäisiin maamme metsästysseuran jäseneksi, ja minunkin kuvani pantaisiin paistamaan "Suomenmaan karhuntappajain albumiin", jommoinen julkaisu kai piankin toimitetaan…
"Älä myö nahkaa ennenkuin olet karhun kaatanut!" suhisi joku sivusävel korvissani, mutta en ollut nyt muistavinanikaan tätä vanhaa lukukirjan-tarinaa, jota ennen koulussa luettiin. Valelin vain innokkaasti peukalonpään kokoisia lyijykuulia kynttiläjalkaan — tein tätä kaikessa hiljaisuudessa omassa vinttikarnarissani, jonka uuninpesään olin virittänyt iloisesti loimuavan lastuvalkean. Kun kuulat olivat vuollut ja talin sekä ison ruutimäärän kanssa hylsyihin upotetut, piti niitä ensin koetella, mihin ne kelpaavat. Vanha Napoleonin kuva toisessa kädessä, pyssy toisessa, hiivin illan suussa aidan taakse ja naulaan pilkan pajan seinään. Mittaan viisikymmentä jalkaa seinästä ja asetun puun taakse. Karhun kuvahan tässä tietysti olla pitäisi, mutta oli nyt menneeksi tämä Ranskan keisarin kuva. Pidätän henkeä ja laukaisen… Räikeä pamaus, jymäys hirmuinen pajanseinästä ja kova sysäys olkapäässä — kaikki yhdessä silmänräpäyksessä. Sitten kaukaisia kajahduksia vuorista järven takaa ja kovaa töminää pellonpientarelta, jossa hevonen on kiskaissut itsensä irti rautakangesta, johon se on ollut köydellä kiinnitetty… Valkoisen savun sisää juoksen pajanseinää kohti: hurraa! — "karhu" on saanut kalloonsa, kuula on sattunut. Se on uponnut tehden ison reijän läpi jykevän seinähirren, ei puukon terä sen reikää täytä… Kyllä mokomalla mukulalla metsän kuningas kaatuu. Kaatuu lempo soi!
Mutta kun sitten jouduin sinne peninkulmain takana torkkuvaan syrjäkylään, jossa karhu viimeksi oli liikkunut, ja ypöyksinäni tapasin itseni astelemassa viiden neljänneksen pituista polkutaivalta, niin alkoi intohimoni asettua. Hulluhan minä olin, joka semmoisissa haaveissa olin pitäjälle lähtenyt! Olin kotoa lähtiessäni selittänyt meneväni "kansansivistämisretkelle", mutta laukussani painoi ainoastaan ampumatarpeita, niiden joukossa seitsemän raskasta karhulatinkia… Seitsemän —? Sillä voi taitava ampuja saada seitsemän karhua… Mutta olinko minä mikään taitava ampuja ja olinko ensinkään mikään karhunampuja. Eikö siihen vaadittu englantilaista kylmäverisyyttä ja paljon hermoja, toisin sanoen — ei laisinkaan hermoja. Vaan toisekseen, eihän kukaan tiedä ennenkuin koettaa; jospa hyvinkin Luoja on niin määrännyt ja sallinut että minä tällä retkellä tapan karhun…
Tuuli humisi huimasti siellä erämaan laajoilla kankailla, vanhain petäjäin latvat tohisivat ja kohisivat kuin kaukaisen kosken pauhu, alituisesti kuului suhinaa ja vihellystä… Kesäinen päivä paistoi kirkkaasti korkealta sinitaivaalta ja kaarrellen kulki polku laskeutumatta suokorpiin pitkin kuivia maita ja ylhäisiä hiekkaharjuja, joiden vierustalla ammotti kummallisia kuiluja. Yksi niistä kuiluista oli peloittavan lavea ja syvä, ja sen pohjalla, jonne ei auringonvalo päässyt, näkyi röykkiö harmaita kiviä — sitä kuilua kutsuu kansa "Pahanmiehen haudaksi" ja mahdollistahan on että joku lukemattomista mailman piruista sen uumenissa motkottaa…
Sitten minä vähän eksyin — Ymmärsin lähteneeni kulkemaan väärää polkua, sillä se oikea oli loppunut oudon järven rantaan, mistä en mitään ylipääsyn merkkejä havainnut… laineet vain vihasesti löivät vasten autiota rantaa. Tunsin sydämmessäni jotain kouristuksen tapaista… ei ole leikinasia eksyä näihin erämaihin. Olin jo kolmatta tuntia yhtämittaa kävellyt ja taipaleen täytyi siitä päättäen olla liki loppuaan. Minun ei tarvinnut aivan kauvan vaeltaa väärää polkua, joka hyppelehti kivien ja kaatuneiden honkain yli alkaen painua synkkään korpeen, ennenkuin, sattumalta katsahtaessani vasemmalle, näin puiden lomasta kauvempana järven toisella rannalla vilahtavan silmiini viheriän aukeaman, ja aivan oikein, kun nousin kannon nokkaan, näin sieltä talon tapaista. Suoraapäätä sitä kohti suuntasin askeleeni, se katosi tosin heti näkyvistäni painautuessani metsään ja kahlatessani upottavaa rämettä, mutta kohta seisoin taas sen oudon järven rannassa ja aloin voimieni takaa huutaa venettä. Tuuli pauhasi ankarasti laidalta, mutta huutoni kuitenkin kuultiin, ja yksinäinen soutaja ilmaantui toiselta rannalta pyrkien pienen saaren suojassa minua kohti. Seisoin odottaen rantakivellä, iloisena pelastuksestani ja uteliaana kuulemaan, oliko talo se sama, johon olin ollut taipaleella.
— Mikä talo se on tuo? huusin soutajalle ennenkuin tämä vielä oli rannassakaan.
Soutaja, joka oli ukko, kuuli kysymyksen, mutta kääntämättä selkäänsä antoi veneensä ensin rauhallisesti juosta kiinni rantaan, niisti nenänsä peukalolla ja etusormella, käänsi sitten päänsä minuun, rykäsi ja vastasi:
— Hyvää päivää… Ka Ahtolaksihan ne sitä ovat kuhtuneet…