Sama talo se oli, johon olin pyrkinytkin; mitäpä muita niitä tällä seuduin olisi ollutkaan. Ukosta oli ensin ihmeellistä, mikä kuljeksija minä olin, vaan kun näytin pyssyäni ja selitin "ilmanaikojani lähteneeni tänne sydänmaille kävelemään että jos niinkuin karhun-talaille sattuisi pääsemään", niin näytti ukko uskovan että minulla on tosi mielessä, ja järven poikki päästyämme ja pihaan noustuamme alkoi isolla äänellä vedellä sitä nuottia että "kyllähän sitä hänkin tässä mehtäläistä raahtisi ampua, vaan kun ei ole pyssyä…"
— Vai ei ole talossa pyssyä? kummastelin minä.
— No ei kerrassaan koko talossa! kimpastui ukko, — mitä niillä pahasilla pikkureikäsillä tekee, jos olisikin… sen pitäisi ruunun tämmöisiin syönmaan taloihin toimittaa oikeat takaaladattavat, niinkuin tuo teijän on, ja sen pitäisi kuvernöörinkin ymmärtää että me kyllä täällä joudumme häviöön metsän petojen kynsissä, jos vaan ei parempia aseita hankittane…
— Onko se sitten käynyt nykyisin teidänkin karjassanne? keskeytin minä.
— Ka ei se oo tänä suvena meillä vielä käynyt, vaan mistä sen tietää milloin se taas lehmän hotasee, se kun yhtäläistä tässä ympärillä ryskää ja kantoja repii…
— Vai repii kantoja? Onko sitä nähty? kysyin, minä kiihkeästi.
— "Ei sitä nähty ouk ihteään, vaan kuultuna on… tuolta ne on Juluman mökistä ne kuulijat olleet, en minä hänestä sen enempää tiiä, vaan kuulettepa työ ite kun siitä kautta kulukenetta…"
Heitin nopeat hyvästit painaen ukon käteen muutamia kirjasia, joita minulla oli jonkunverran mukanani, ja lähdin ripeästi kävelemään neuvottua polkua… Nämät olivat nyt niitä rajasydänmaita, Venäjän rajalle ei sanottu olevan kuin pari virstaa. Polkuni kulki luikerrellen läpi korpisten seutujen ja samaa suuntaa kuin valtakunnan raja.
Mustien metsien keskellä kohosi vaaran huipulla Julma, yksinäinen kruunun torppa. Vihantina ja harvassa heilahtelivat tähkäpäät pohjatuulen kynsissä pienissä peltotilkuissaan, ja perunan varsia näkyi jo Laurinyön halla täälläkin korventaneen. Ääretön hiljaisuus vallitsi lähestyessäni pihaa, luulin jo saapuvani autioon taloon, kun samalla näin lippalakkisen miesolennon selin minuun hiljakseen niittämässä nurmea pienen pihan toisella puolella. Se oli torpan isäntä, Julma-Tuomaaksi kutsuttu.
Iloissaan oli mökin isäntä harvinaisen vieraan tulosta, viikatteensa nurmelle heitti ja kättelemään tuli — iloissani olin minäkin huomatessani isännän puheliaaksi ja älykkääksi mieheksi. Siinä tikapuiden juurella katseltiin yhdessä ensin minun pyssyäni, sitten isännän omaa "pelkialaista", niin, hänellä oli ihmeekseni oikea takaaladattava belgialainen kivääri, jolla hän pääasiallisesti henkensä elättikin ampuen joka vuosi myytäväksi sadottain metsälintuja ja muita otuksia. — — — Mitenkäkö oli sen kontion laita nykyisin? Joo, selitti Julma-Tuomas, menneellä viikollahan se tässä on kuultu puolentoista neljänneksen päässä meiltä. Minä en ollut matkassa, pojathan siellä olivat ja se Elsa — ne pitivät siellä yötulia kun olivat niityllä. Silloin se oli kuultuna kontio. Oli kiertänyt nuotiota ja kiljunut. Ne olivat olleet sikiunessa kaikki kolme, vaan tyttö oli oudosta äänestä herännyt ja niin sanoi sen äänen läpi menneen että vähällä tyrmään lankesi eikä ollut tohtinut herättää poikia — niillä kun oli muassa vain pienireikäinen pyssy… Koira niillä siellä myös oli matkassa, vaan eipäs ollut tohtinut haukkua koira, poissa oli oikea luontonsa, urissut vain oli surkeasti, häntä koipien välissä… Se oli ollut tuossa ennen auringon nousua aamuyöstä. Aamulla oli jäljet sitten nähty kymmenen sylen päässä nuotiolta. Niin se oli likellä kontio kolunnut.