— Ka siitä siitä, todisti ukko, — johan minä häntä tässä tolokutin, vaan ettepä te… Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut…
— Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo huvittaa.
— Ka nähtyhän se perhana on… alkoi taas ukko selittää — koko kylähän siitä puhuu… järvellä se on nähtynä, järvellä — järvellä! — ei maajalassa vielä!… Vaan minä sitä sillä äsken puhun, jotta jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö pilat… tietäähän se rouvasti sielunvihollisen vallan!…
Muijalan ukko sylkäsi pitkän sylen puhtaalle matolle ikäänkuin jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen turmelee tämän mailman kauneuden.
— Minkä näköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa upohtaneena.
— Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisalleen ja läheten rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle — Tiiäthän sen minkä näköinen paha on… se on semmoinen, miksi se milloinni rupeaa, vaan tällä oli peä punanen ja valkoset kämmenet ja niitä se yhtäläiseen huitoi ja…
— Mutta kuulkaahan hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka päähän oli pälkähtänyt uusi asia, — oletteko te nähneet minun poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina sinnepäin liikkumaan?
— Ei oo nähty eikä kuultu, — vastasi ukko ikäänkuin paheksuen että rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä niin tärkeä jo ennestään.
— Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti, hän lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan keskellä veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla, ja se kulkee hyvin keveästi veden päällä.
Muijalan mies istui vaiti, kynsäsi korvallistaan ja näytti hautovan aivoissaan jotakin kovin sekavaa seikkaa.