— Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.
— Pojallani taisi olla punainen hattu päässään… selitteli yhä rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.
— No se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.
Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu, niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli voinut syntyä siellä kotikylällä.
— Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja pirunkorpit, mitkä muuan oli nähnyt järvellä? tiuskasi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.
Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti että pojalla oli ollut pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen ukolle.
— No se, se on ollunna, se on ollunna — jo minä sen nyt kaikesta havahen… nauroi tämä. — Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu akat, kun kuulevat… Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin nähtynä, niin mistäpä se äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on syönmailla kasvanut… Vai palkovene! No jo on kumma. Vai semmoinen se on rustinki se palkovene… Hyvästi nyt rouvasti, kiitoksia palajon, ei minulla muuta assieta ollukkaan… ja ei nyt tarvihe kirkossa siitä rukkoilla… ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt pittää lähteäk, — se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja kiire talonpojilla… hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!…
Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville kyläläisille etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet, vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.
(1899)
Jänikset ja Pappilan Jalo