Satu.
Jänikset istuivat metsässä, Honkavaaran huipulla, pitääksensä suuren kokouksen ja neuvotellaksensa yhteisistä asioistansa. Pelko ja kauhistus oli vallannut koko heidän valtakuntansa, ja monella olivat silmät itkusta punaiset. Isä-jänikset surivat kadotettuja puolisoitaan, äiti-jänikset vaikeroivat surmattuja poikasiaan, nuoret morsian-jänikset itkivät rajusti murhatuita sulhasiaan.
Kaikki oli sen Pappilan Jalon syy!
"Mitä pahaa me olemme hänelle tehneet, että hän meitä niin petomaisesti kohtelee?" puheli eräs miettiväisenä. — "Jos me kuutamo-öinä teemme pieniä huvikävelyitä rovastin laihopeltoihin, niin mitä se koiraa koskee? Rovasti itse nukkuu silloin syvässä unessa, ja me koetamme hypellä niin hiljaa, niin hiljaa varpaisillamme, jottemme suinkaan hänen pyhyyttään häiritseisi… Ja onko synti syödä Pappilan pellosta? Istuin kerran kirkon lattian alla, kun rovastin poika saarnasi. Ja voi kuinka kauniisti se herransiunattu puhui siitä, mitä kristillinen rakkaus vaatii. 'Ruokkikaamme kaikkia pieniä raukkoja, jotka meiltä apua etsivät' — niin hän saarnasi."
"Mutta rovasti itse ei meitä paljonkaan rakasta" — huomautti toinen jänis terävästi. — "Kerran heristi hän minulle keppiänsä, kun pellon yli laukkasin ja hän sattui seisomaan pientarella. Alkoipa vielä kutsua koiraakin nimeltä: 'Jalo seh, usukiin!' Minä tietysti livistin metsään minkä käpälistä läksi."
"Niin", sanoi kolmas jänis, joka asui Salmipuron niityllä. — "Pappilan Jalo on hirveä peto. Kerrankin oli se jo niin likellä minua, että tunsin sen kuuman läähätyksen saparossani. Sydämmeni oli haljeta kauhusta, minulta pääsi tuskan huuto ja koko mailma musteni silmissäni. Sitten en muuta muista, mutta kun yöllä heräsin nälän kouristukseen vatsassani, havaitsin istuvani ontelossa puussa, mutta peto oli, luojankiitos, poissa. Sillä kertaa siis pelastuin, mutta kuka tietää, miten vasta voi käydä. Vanhuuskin tässä jo alkaa vaivata ja koipeni rupeavat kangistumaan."
Näin juttelivat jänikset kertoen toinen toisellensa mitä pöyristyttävimpiä seikkailuita siitä, mitenkä Pappilan koira oli heitä kutakin ahdistellut.
Yhtäkkiä kaikki vaikenivat ja syntyi juhlallinen hiljaisuus, kun puheenjohtaja nousi kannon nokkaan. Kokous alkoi nyt virallisesti.
"Arvoisat kansalaiset!" — sanoi puhetta johtava jänis totisesti, — "Te tiedätte mitä varten tämä kokous on julistettu. Isien huolestuneet kasvot ja emojen kyyneleet ovat sen kyllin kertoneet. Huokaukset idästä ja huokaukset lännestä pakottavat meidät yhteisesti neuvottelemaan siitä: Mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, ettei Pappilan Jalo meitä ahdistaisi eikä suuhunsa söisi?"
Keskustelun pani vireille Honkavaaran isäntäjänis (Jussi Honkanen), esittäen että jänisten pitäisi ruveta varovaisemmin liikuskelemaan, makailla päivät pitkään piilossa pensaiden ja kuusten alla, ja vasta myöhään yöllä lähteä hiljakseen ruokaansa etsimään. Täten välttyisi varmaankin vaara joutua sen jumalattoman julmurin kynsiin.