Yhtäkkiä nousi kannon nokkaan jänisten seurakunnan kaikkein oppinein ja syvätietoisin jänis (Jean-Jean), josta kulki kummallisia huhuja että hänelle Pappilan Jalo muka ei mitään mahtanut, mutta miksikä ei koira häneen olisi kajonnut yhtä hyvin kuin muihinkin, sitä ei kukaan ymmärtänyt; luultiin että se oli ainoastaan hänen kunnianarvoisen persoonallisuutensa ansio. Nousi kannon nokkaan tämä jänis, pyyhkäisi hienoja viiksiään, avasi suunsa ja lausui:
"Kunnianarvoiset veljet ja sisaret, jänisten seurakunta! Että me nyt olemme kokoontuneet keskusteluksemme siitä, mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhtyminen, jotta ei pappilan koira, Jalo, meitä raateleisi ja meitä alati vainoaisi, ja koska tässä arvoisassa kokouksessa jo on pohdittu kymmeniä erinkaltaisia ehdotuksia sen asian parantamiseksi, mutta ei yksikään ole saavuttanut kokouksen yksimielistä kannatusta, niin pyydän minäkin puolestani esiintuoda sen, mitä minä tästä asiasta arvelen. Rakkaat ystäväni! Minä ilmaisen teille tässä ihmeellisen luonnon salaisuuden: Pappilan Jalo on — suuri pelkuri. Hän pelkää kanoja, hän pelkää karitsoita, hän pelkää pieniä vasikoita! Miksi ei hän siis pelkäisi meitäkin?… Tähän asti on ollut niin, että me jänikset aina ja joka paikassa olemme näyttäneet erityistä pelkoamme tuon koiran suhteen, niin että hän siihen on tottunut, pitäen sen luonnollisena — ja siitä syystä meitä halveksii ja haukkuu. Mutta jos nyt tästä lähtien tehtäisiin se temppu, ettei näytetä hänelle peljästystämme, vaan, päinvastoin, täydellistä kylmäverisyyttä, niin uskonpa että hän heittää meidät rauhaan. Minä panen pääni panttiin, että jos jokainen meistä, niin pian kun tuntee Pappilan Jalon olevan kintereillään, yhtäkkiä, sopivassa tilaisuudessa, kääntyy ympäri ja laukkaa suoraapäätä petoa vastaan, niin tämä siinä määrin hämmästyy tavattomasta kohtelusta, että häntä koipien välissä pakenee — jumalavita! sanon minä — Pappilan peto pakenee meitä jäniksiä, jos vain näin teemme!…"
"Hyvä — hyvä! bravoo bvavissimo!" kuului joukosta. "Biss!" karjuivat muutamat hullautuneina kuten konsertissa.
Tämän oppineen jäniksen ehdotus herätti näet ääretöntä huomiota ja riemua kuulijakunnassa, ja hyväksyttiin suurella melulla. Kokous siis päätti että jänis, joka tästä lähtien joutuu ajon alaiseksi, kääntyköön rohkeasti ajajaansa vastaan, vieläpä sopivassa tilaisuudessa antakoon pienen korvatillikan Pappilan Jalo-lurjukselle.
"Pääasia on että asetumme sieluissamme hänen yläpuolellensa!"
"Ja muistakaa pojat, ettei peljätä!" huutelivat jänikset toisilleen hajaantuessaan eri haaroille metsiin.
"Ei peljätä!" kajahti kaiku sadankertaisesti kaikilta ilmansuunnilta sinisessä korvessa.
Honkavaaralla oli kokouksen lakattua elämä taas hiljennyt. Muiden mentyä jäi ainoastaan sen paikan isäntä-jänis kyyköttämään kivelle.
"Jumalan kiitos!" sanoi se itsekseen. "Mekin, jänikset, olemme saaneet uusia aatteita."
* * * * *