Pappilan Jalo oli sillä aikaa nähnyt pahan unen. Se näki usein pahoja unia sen tähden että sillä oli omantunnon vaivoja kaikista julmista teoistaan. Mutta tällä kertaa se näki unta, että jänis, jota se oli takaa-ajavinaan, yhtäkkiä muuttui sitä itseään paljon suuremmaksi ja tuli suoraan hänen päällensä. Uni oli niin elävä, että Jalo parka ulvahteli hädissään ja liikutteli kiihkeästi jalkojaan aivan kuin todellisuudessa laukatessa. Pappilan tytöt sattuivat tämän näkemään ja rupesivat nauramaan. Jalo heräsi heidän nauruunsa ja hieroi häpeissään silmiään. Samalla tuli ruustinna ja sanoi: "Jalo raukka, kun aina täytyy olla kiinni." Ja päästi koiran irti. Jalo juoksi hilpeänä metsään ja unhoitti pahan unensa. Juoksi pitkin Viitalan kankaan polkuja — ja sai heti sieramiinsa tuoreet jäniksen jäljet. Läksi nuuskien koikkelehtimaan perässä ja alkoi kaikuvasti haukkua. Hei vaan, kuinka sitä mentiin! Jäljet kiersivät pappilan rantatielle. Jalo tuulena perässä, valkoinen hännäntupsu heilahdellen korkealla ilmassa…
Mitä kummaa?
Yhtäkkiä mäen rinteessä näki se pitkäkorvaisen elukan uhkaavasti tulevan suoraan vastaansa. Silmät ylpeästi häneen tähdättyinä… Voi kauheata! Tätä ei Jalo kestänyt. Se muisti hirmuisen unensa ja — tyrmistyi. Kääntyi säikähtyneenä takaisin ja juoksi Pappilaan, häntä surkeasti roikkuen koipien välissä, väristen koko ruumiiltaan.
Mutta jäniksiä nauratti niin että mahat olivat haljeta. Ja aina kun Jalo heitä uudelleen yritti ahdistamaan, tekivät he saman tempun: säikäyttivät koiran pahanpäiväisesti kääntymällä suoraan sitä vastaan. Pappilan Jalosta oli tämä tällainen niin hirveätä luonnonmullistusta, että se oli tulla hulluksi mielenliikutuksesta. Ensi kertaa elämässään oli sen täytynyt ruveta ajattelemaan että jäniskin oli jotakin. Ja vähitellen lakkasi se kokonaan ajamasta jäniksiä.
Pastorin Ressu
Se oli pikkuinen, pahannäköinen, mustahko luppakorva koira. Mitä rotua se oikeastaan oli, sitä eivät pitäjän sivistyneimmätkään varmaan osanneet sanoa. Se oli rakkikoiran kokoinen, mutta tavallinen rakkikoira se nähtävästi ei ollut, muutamat kirjanoppineet väittivät sitä "silkkikoiraksi", sillä sen villa tuntui käteen niin hienolta ja pehmeältä kuin silkki ja sametti… Samantekevää muuten, mihin luokkaan ja koiralajiin luonnontutkijat sen lukivat, siitä ei sen isäntä, pastori Möhönen, koskaan riidellyt. Pääasia vain että hän, pastori, oli tullut sen oikeaksi elatusisäksi ja kasvattajaksi, silloin kuin se orpona jäi ulisemaan järven rannalle, kun entisen pitäjänapulaisen leski oli armovuotensa loppuun elänyt ja ikuisiksi ajoiksi lähti pois pitäjästä. Hänelle, leskelle, oli Jumala muutenkin siunannut lapsukaisia jo tarpeellisen lukumäärän, ja vaikka se näiltä heruttikin silmistä katkeria kyyneleitä että täytyi erota Pikusta, niinkuin Ressua entiset omistajansa kutsuivat, niin huomasi ymmärtäväinen leski kuitenkin parhaaksi ettei koiraa otettu muuttovenheeseen, vaan annettiin ankara määräys rannallaseisoville että se ensi tilassa oli kuljetettava uudelle pastorille. Ja niin sai pastori Möhönen itselleen oman koiran, uudestaristi sen oman makunsa mukaan Ressuksi ja oli sangen tyytyväinen lahjaansa.
Miksikä Ressu oikeastaan oli voivotellut eroaan leskestä ja hänen lapsistaan, on vaikea sanoa, sillä vielä näiden saman katon alla eläessä oli se niin kiintynyt uuteen pastoriin, että syrjäinen jo heti alussa olisi luullut sitä hänen koirakseen. Jo silloin oli se makaillut hänen kamarissaan ja seurannut hänen askeleitaan kartanolla ja takapihalla, ja kun leski lähti vieraisiin kylälle, oli se ollut hyvin epätietoinen, mennäkkö mukaan vai jäädä pastoria vartioimaan, mutta jos pastorikin, jolle Jumala oli antanut verkkaisuuden lahjan, myöhäsemmällä joutui lähtemään samaan paikkaan, silloin oli Ressukin valmis ja varma. Sentähden oli pastori tunteissaan pitänytkin Ressua jo omanaan.
Mutta nyt oli se hänen omansa ei ainoastaan tunteen, vaan myös järjenkin mukaan, oma kokonaan.
Hän myhähteli tätä onneaan ja pyyhkäisi sivellen koiraa pari kertaa lihavalla kämmenellään.
— Res-su!… sanoi hän sille vain, mutta tämä merkitsi paljon viisaalle koiralle, jonka saparomainen häntä heti alkoi pyöriä kuin väkkärä. Se tunsi ylenpalttista riemua pastorin hyväilystä, ja sen ruskeat silmät, jotka olivat syvällä villojen ja turpakarvojen sisässä, säkenöivät niin palavaa rakkautta pastoriin että tämän sydäntä ihan liikutti, ja hän tunsi tuosta pikkuisesta koirasta saaneensa ikuisen ystävän, joka ei milloinkaan hänestä luopuisi. Ei milloinkaan! minne ikinä hän menisi ja mitä ikinä tekisi. Ja samasta hetkestä alkaen hänessä itsessäänkin syntyi pysyväinen rakkaudentunne Ressua kohtaan. Rakkaudentunne? nauratte te. Niinpä niinkin, pastori Möhönen ei ainoastaan pitänyt koirastansa, vaan todentotta sitä rakastikin, sillä se tunne asui hänen kaikessa sielussaan ja keskellä omaa saarnaansakin hän toisinaan Ressuansa muisti, kun tuon uskollisen palvelijan kuva välähti hänen mielikuvituksessaan. Silloin lämpeni hänen sydämmensä, silloin hänen kielensä pehmeni pehmoista pehmeämmäksi, ja hän saattoi tuntikausia puhua seurakunnalle kuinka pienessäkin voi piillä suurta, kuinka raamattu käskee ihmisen rakastaa lähimmäistänsä niinkuin omaa itseänsä ja kuinka ei saa katsoa persoonaan eikä muotoon, sillä, sanoo Herra Zebaothi, autuas on se, joka viheliäistä armahtaa…