Ja silloin seurakunta tuli liikutetuksi pastorin lempeästä ja lämpöä uhkuvasta saarnasta, miesväki vaipui suloiseen horrosuneen penkkejä vastaan, mutta vaimoväen puolelta kuului hiljaista nyyhkytystä, ja nuoret piikaihmiset, ne, jotka olivat olleet tyytymättömät omaan ulkonäköönsä, katselivat ylös saarnastuoliin sellaisella rohkeudella ja luottamuksella, että jos pastori, joka vielä oli poikamies, sen olisi huomannut, niin hän varmaan olisi vähän hätkähtänyt ja hiukan asetellut sulosanaista suutansa. Ja kun jumalanpalvelus vihdoin oli loppunut ja seurakuntalaiset pienissä parvissa palailivat kirkosta, kuului sieltä täältä äänekkäitä kiitoslauseita: "Siinä se on oikea pappi"… "puhuu kauniimmasta kuin itse evankeliumi"… "sillä papilla se on elävä henki"… Mutta ei yksikään osannut arvata, mikä oli ollut lähimpänä vaikuttimena pastorin mainioon rakkauden saarnaan, eikä yksikään sillä päätänsä vaivannutkaan, sillä olihan päivän selvää että miehessä asui herranhenki. Eivätkä vaimoihmiset suinkaan olleet "sananunhottavaisia kuulijoita", vaan he alkoivat näistä puolin piirittää pastoria kotona ja kylässä, pelloilla ja vainioilla; soutivat hänet vieraisiin luoksensa peninkulmien päähän, syöttivät häntä leipäjuustoilla ja riisiryynipuurolla, istuivat hänen jalkainsa juuressa ja halusivat kuulla yhä enemmän sitä suloista evankeliumin oppia, jota hän heille oli kirkossa julistanut.
Se oli suloista aikaa pastori Möhöselle, nämät olivat maallisen autuuden juhlahetkiä hänen elämässänsä, kun hän pyhäisinä iltoina noin istui sanaa selitellen suosivan piirin keskellä ja Ressu siinä makasi häntä likinnä, hiljaisena, nöyränä, silloin tällöin tirkistäen pastorin silmiin, josta tämä niinkuin ennenkin aina sai uutta virikettä raamatunselityksiinsä. Mutta kun hartaushetki oli loppunut ja emännät ja talontyttäret kilvan kantaa hynttyyttivät pöytään suuria kivikupillisia höyryävää riisiryynipuuroa, isoja viilipyttyjä, täysikuun kokoisia leipäjuustoja, pari kannua tuoretta maitoa kerrallaan tai mitä muuta talo taisi parasta tarjota, silloin meni pastorin pyöreä naama leveään hymynsekaiseen irvistykseen, ja himokkaasti silmiään suistellen istui hän ruokapöytään, äärettömän onnellisena ja tyytyväisenä tämän mailman hyvyyteen. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi silloin huoneessa, josta kaikki talonväki oli poistunut, kuului vain säännöllisiä maiskahduksia ja silloin tällöin joku lihavuuden ähkäys, ja suurella hartaudella seurasi Ressu jokaista palaa, joka sen isännän huulille kohosi — ei sentähden että se, kuten tavalliset koirat, olisi noita paloja omaan suuhunsa himoinnut, vaan sentähden että se nautti siitä että sen isäntä nautti ja hiljaa riemuitsi hänen täydellisestä hyvinvoinnistaan. Mutta kun talonpojat huomasivat että pastorilla oli koira, josta tämä näytti paljon pitävän, alkoivat he sillekkin osoittaa suosiotansa, talontyttäret hyväilivät sitä erikoisella lempeydellä ja Ressun pienoinen mahalaukku sai olla alituisessa sulatustyössä — kuten rakkaan isäntänsäkin avara vatsa. Niin lihoivat he molemmat seurakunnan sielunhoidossa, ja eräänä päivänä selitti pastori naurahdellen likeisimmille miestuttavilleen että hän oli kauppiaassa käydessään pilanvuoksi itsensä punnituttanut ja painot olivat näyttäneet — ei vähempää kuin 100 kiloa. Siitä alkaen sai tosin pastori alati kuulla pientä leikkipuhetta "sadan kilon säkistä", mikä puhe häntä toisinaan vähän suututtikin, koska siihen sotkettiin pientä pilkkaa myös hänen hitaudestansa, mutta Ressu oli ylpeä herransa harvinaisesta turpeudesta ja näytti juostessaan hänen edellään maantiellä ikäänkuin tahtovan sanoa: "katsokaa koko pitäjä ja kristillinen seurakunta: tämä on se minun herrani, jota minä palvelen, sillä tämänkaltaista ei ole toista." Ja pastori itse, joka puhkuen ja puhallellen asteli Ressun jäljessä, näytti myös ajattelevan: "katso sinä kristillinen seurakunta, tämä on yksi niistä pienimmistä, joka minua palvelee, ja niin uskollista palvelijaa ei löydy kellään muulla!"
Niin vierivät viikot ja kuluivat kuukaudet. Pastori hoiteli vieläkin hiljalleen vaimoväen sieluja, vaimot hoitelivat pastorin ruumista, Ressu reppasi pastorin airueena, samalla ikäänkuin edustaen hänen persoonaansa. Missä ikänä pastori oli tai liikkui: kotona, kirkossa, kylämatkoilla, siellä nähtiin myös Ressun pieni saparohäntä heruttamassa, siellä sen pieni pörröinen pää kiiltävine silmineen ystävällisesti katseli niitä ihmisiä, joiden keskuuteen rakastettu isäntä kulloinkin suvaitsi saapua. Usein suuntasi tämä rakas isäntä askeleensa isoa-pappilaa kohti ja silloin oli Ressulla tuo tärkeä airueen toimi. Se jätti jälkeensä hitaasti kävelevän, mäissä hikoilevan isäntänsä, riensi nopeasti, mutta arvokkaalla tyyneydellä edeltäpäin taloon sekä ilmausi iloisin katsein ruustinnan eteen ikäänkuin virkkaen: "hän tulee! hän tulee! — minun herrani ja kuninkaani, hän lähestyy teitä; valmistakaa sijaa!" Ja paikalla pantiinkin pappilan iso kahvipannu tulelle, ja ruustinna kävi sanomassa rovastille että pastori oli tulossa, "koska Ressu näkyy olevan täällä". Se oli varma merkki, sillä ei milloinkaan Ressu yksikseen kylään juossut. Mutta tapahtuipa kerran, eräänä talvipäivänä, kun Ressu taas oli ilmaunut isoon pappilaan, ja ruustinna toimitti piikansa viemään kahvia sisälle, "koska pastori on täällä" että piika palasi ihmeissään takaisin kertoen että "eihän siellä pastoria ollutkaan" ja vaikka koko päivän odotettiin, ei tätä sittenkään kuulunut. Silloin arvasi ruustinna että Ressu oli mahtanut surkeasti erehtyä uskollisuudessaan — ja niin todella olikin, sillä perästäpäin kuultiin että pastori kyllä oli ollut liikkeessä pappilan tiellä, mutta poikennutkin mäen alta halkometsään ja sieltä palannut kotiansa. Toisen kerran taas sattui että Ressu, joka muuten hyvin tunsi sabattipäivän tavat, sunnuntai-aamuna ei ollut huomannutkaan isäntänsä kirkkoonlähtöä, vaan laukkasi isoon-pappilaan ja istuskeli pirtin porstuassa aina kello 6:teen illalla, luullen pastorinsa silloin tulevan ulos pirtistä. Mutta kun tätä ei mainitulla ajalla näkynytkään, lähti se alakuloisena kotiansa, jossa ilokseen jo tapasikin kadotetun aarteen. Erehdys oli tapahtunut sentähden että pastori koko edellisen viikon oli kulkenut isonpappilan pirtissä rippikoulun-pidossa, mutta pyhän tultua tapansa mukaan mennyt kirkkoon.
Ainoat paikat, joihin Ressulta pastorinsa seurassa pääsy oli kielletty, olivat kinkerit ja saarnastuoli. Sulasta rakkaudesta näet pastori ei tahtonut Ressua pitkille kinkerimatkoille ottaa, säälien etupäässä sen jalkavaivoja ja ehkä myös peljäten pienen ystävänsä vilustumista tai jotain muuta tapaturmaa. Ilman koiraa nähtiin silloin pastori Möhösen työntäytyvän ulos kotinsa portista, Ressun jäädessä surkeasti vikisemään lukittujen ovien taakse. Kun pastori sitten parin viikon perästä koteutui vaivaloiselta pitäjänkierrokseltaan ja tiedusteli palvelijaltaan, miten koira oli sillä aikaa viihtynyt, sai hän kuulla että tämä oli kuluttanut päivänsä alituisella makaamisella, mutta illan pimetessä oli se joka ehtoo mennyt keittiön korkeille portaille istumaan ja päästellyt siinä ulkoilmaan niin haikeita ja surullisia ulvahduksia suustaan että aivan oli sydäntä vihlonut. — Ressu rukka… höhähti silloin pastori mitä muikeimmalla äänellään, hellästi raappien sohvalla makaavan koiransa korvantauksia, ja teki vahvan päätöksen että jahka Vongankylän kinkerit joutuvat, niin niihin hän ottaa Ressun mukaan. Siellä näet on enimmäkseen venematkoja eikä siis tarvitse kummankaan kävellä. Ja hän pitikin lupauksensa.
Mutta miksikä saarnastuoli oli Ressulta kielletty, sitä ei pastori Möhönen itsekkään tietänyt. Jumalan sana sen kyllä olisi sallinut, mutta rovasti oli vanhaan suntioon istuttanut kai jonkunlaisen omituisen "järjestyksen" opin, niin että aina kun pastori lähti kiipeämään sakastista saarnastuoliin ja Ressu oli livahtamaisillaan kiinnikäyvän oven raosta hänen jälkeensä, silloin suntion muuten lempeä koura, juuri ratkaisevalla hetkellä, armotta tempasi uskollista palvelijaa hännästä takaisin ja sulki visusti oven. Tällainen kohtelu oli Ressusta aivan käsittämätöntä ja se alkoi kantaa salaista kaunaa kirkkoväärtiä kohtaan, joka, ties mistä syystä, ei sitä päästänyt tuosta yhdestä ainoasta ovesta sisään. Se oli ennättänyt vain nähdä isäntänsä isona möhkäleenä kohoavan yläilmoja kohti ja sen aivoissa syntyi himmeä aavistus siitä että tuo ovi johti johonkin pyhään paikkaan, niin — ehkäpä taivaan valtakuntaan. Mutta jos pastori oli siellä, niin miksei hänkin, Ressu, siellä saanut olla? Tätä hautoi Ressu usein istuessaan odottamassa sakastin portailla, mutta niinä sunnuntaina, joina pastorilla oli alttaripalvelus ja Ressukin siihen vapaasti sai osaa ottaa, haihtuivat nuo katkerat ajatukset, ja se katseli iloisella ihmetyksellä suurta hopearistiä isäntänsä seljässä, kuunteli kallella korvin hänen juhlallista ääntänsä ja silloin tällöin istahti päin seurakuntaa silmäillen sitä vakavalla katseella. Hänen herransa oli tosiaankin mahtava mies, ajatteli se, koska tuollainen ihmispaljous häntä niin nöyränä kuunteli. Ei ole todistettu ettei Ressu kuitenkin myöhemmässä elämässään joskus päässyt pujahtamaan kielletystäkin ovesta sisään ja hiljaa tassutellut saarnaavan pastorin seljän takana ja koskettamalla turvallaan tämän käteen antanut tietää että senkin kerran oli onnistunut päästä kaikkein pyhimpään — sinne, jonne suntio sitä ei ollut suvainnut, vaan jonne rakas pastori sitä varmaankin ikävöitsi.
Näillä kirkkomatkoilla sattui Ressulle entisten lisäksi myös pari hairahdusta rajattoman uskollisuutensa tähden. Kahtena eri sunnuntaina jäi se nimittäin kaikkien poislähdettyä istumaan sakastin portaille siinä varmassa luulossa että pastori, vielä oli sakastissa. Väen tungoksessa ei se ollut huomannut isäntänsä lähtöä ja vaikka kirkkoväärti kirkon ovet suljettuaan kaikin tavoin sitä houkutteli pois, ei se lähtenyt, vaan näytteli tälle valkoisia hampaitaan ja jäi kuin jäikin paikalleen. Ja siinä olisi se kai istunut pitkän ijankaikkisuuden ellei pastori siellä kotona herkullisen puolisen sulaessa vatsassaan olisi arvannut asian laitaa ja iltapimeässä vielä laittanut renkinsä hevosella koiraa hakemaan. Mutta täysi työ oli rengillä saada Ressu kärryynsä, josta tämä monta kertaa karkasi takaisin — sakastin portaille kököttämään. Naurahdellen ja tyytyväisenä kertoili pastori sitten seikkaperäisesti pitäjän herroille näistä koiransa uskollisuuden näytteistä. —
"Autuas, joka viheliäistä armahtaa…" oli pastori kerran kirkossa saarnannut.
Vähän toista vuotta oli kulunut rauhassa ja rakkaudessa, syksy oli käsissä ja talvi edessä. Pitäjällä oli alkanut liikkua kummallisia huhuja… Pastori Möhösen elämässä oli kaikessa salaisuudessa tapahtunut surullisia seikkoja, jotka vaikuttivat että pitäjän eukkoväki hiukan alkoi epäillä sielunpaimenensa hurskautta. Tuomiokapituli… No, se ei suorastaan kuulu tähän, mutta se on tarpeellista Ressun elämän käsittämiseksi. Mainitkaamme siis kaikessa lyhykäisyydessä vain, että pastori Möhönen tuli menneeksi kristilliseen avioliittoon (niinkuin naimista aina kauniisti kutsutaan) "muotoon ja persoonaan katsomatta."
Jos tämä tapaus aluksi vaikutti pastoriin, niin vaikutti se myöskin pastorin Ressuun. Toisinaan koiratkin ikäänkuin tajuavat isäntiensä siveydelliset heikkoudet. Siitä alkaen kun pastorin kotielämässä tapahtui surkeita asioita, tuli Ressukin erilaiseksi. Ei se enää haukkunut ohikulkijoita samalla äänellä kuin ennen, ei sen ruskeat silmät enää loistaneet samaa puhdasta iloa ja olemassaolon onnea pastoria ja tämän tuttavia katsellessa, kuten aina ennen. Niissä paloi kyllä yhä rajaton uskollisuus ja rakkaus pastorin persoonaan, mutta ilmeessä oli kuin murhetta, kärsimystä, tuskaa. Ressu rupesi nopeasti vanhettumaan, ja sen pörröiset pääkarvat muuttuivat kellertävän harmaiksi.
— Mikä sinun Ressuasi vaivaa? kyselivät pastorin tuttavat tämän jälkeen.