— Mikäkö vaivaa? — ei mikään! höhähti pastori kylmästi. Mutta hän oli sen kyllä itsekkin huomannut. Ja hän rakasti Ressua yhtä paljon kuin ennenkin, rakasti melkein enemmän kuin… sitä toista.
— Vanhuusko tuota alkanee vaivata, sanoi hän sitten lempeästi, ja niin se on tullut kumman varomattomaksikin, tässä tuonoin ajellessa joutui reen jalaksen alle ja taisi vähän litistyä…
Ressu makasi sohvalla ystävällisen-surullisesti katsellen pastoria silmiin. Se näytti ymmärtävän kaikki mitä siitä puhuttiin.
Pari vuotta kului näin; pastori parrottui kovasti ja oli jo ennättänyt pitää kolmannet kastajaiset siihen kuin Ressu vain yhdet. — Ressu oli nimittäin päinvastaista sukupuolta kuin pastori. Mutta pastorin lapset saivat kaikki jäädä eloon, koska niiltä kasteltiin ainoastaan päälaki veteen, kun sitävastoin Ressun penikoilta koko pää painettiin veden alle, niin että ne tukehtuivat. Koiranpenikan kasteen laita on näet aivan päinvastainen kuin ihmisen lapsen. Ihmisen lapsen vapauttaa kaste, kuten tiedämme, kuolemasta vieläpä perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, mutta koiran penikalle tuottaa se armotta surman. Että pastori Möhönen hukutti penikat sulasta rakkaudesta Ressuunsa, on sanomattakin selvää. Sen ymmärsi kai Ressukin, sillä yhä enemmän se kiintyi häneen. Mutta uusista suruista oli sen pää käynyt jo läpeensä harmajaksi.
Talvinen tammikuun päivä oli käsissä. Pastoria oli tultu noutamaan pitäjälle sairaan luo. Mutta sinne oli kolmisen peninkulmaa, ja kova pakkanen paukkui nurkissa. Jonkun matkaa ajettua huomattiin Ressun päässeen mukaan, vaikka se oli lähtiessä jätetty kotiin. Pastori käski kyytimiehen pysäyttää hevosen ja otti koirapahasen rekeen, vällyjen alle. Mutta vällyt eivät olleet vahvat, ja jäällä puhalsi viima läpitunkevasti. Pastori, jonka musta parta oli valkeassa kuurassa, tunsi Ressun värisevän sylissään ja koetti turhaan sitä lämmittää. Välillä käytiin eräässä talossa kahvia juomassa, mutta siellä oli vieraskamari kylmä, ja Ressu vilustui yhä enemmän. Pastori syötti sille sokeria, mutta tunsi omantunnon vaivoja ettei ollut paluuttanut koiraa takaisin.
Kohta tämän matkan perästä sairastui Ressu omituiseen päätautiin. Se alkoi voivotella kuin lapsi ja pyöriä paikallaan kuin vimmattu ympäri lattiaa. Vihdoin oli sen tuska niin suuri että se alkoi raivata kaikkia huonekaluja, mitä suinkin oli pastorin kansliassa. Se, pikkuinen, vähäväkinen koira, työnteli päällään puskien edestään tuoleja ja pöytiä sille ihan tavattomalla voimalla. Pastori kantoi sentähden huonekalut viereiseen makuukamariin ja jätti onnettoman Ressunsa tyhjään huoneeseen. Siellä sai se olla aivan yksikseen.
Mutta öisin heräsi hän usein sen kamaliin valitushuutoihin. Ne huudot olivat kuin ihmisellisen tuskan ääniä, ne eivät olleet Ressun omia — ne olivat kuin jonkun toisen puolesta… Kenenkä? kysyi pastori itseltään. — Häntä kauhistutti ja hän koetti turhaan nukahtaa…
Sitä menoa oli jo kestänyt kolmatta viikkoa niin että pastorin kärsimykset noista yötä päivää kuuluvista valitushuudoista olivat nousseet äärimmilleen. Koko sairautensa ajalla ei koira-rievulle olleet kelvanneet paraimmatkaan herkut, ja se näytti kadottaneen kaiken älynsä. Ainoastaan isäntänsä vielä tunsi ja huiskutti heikosti tälle häntäänsä, samalla kun sen silmissä hehkui kivun riutava poltto.
Paavalinpäivän iltana katosi se kotoa, ja pastori, jolla oli vieraita, oli alakuloinen ja murheellinen. Ei se kuulunut Ressun tapoihin tällainen tietämättä katoaminen pihasta. Jotakin outoa se merkitsi…
Seuraavana päivänä puolenpäivän rinnassa kantoi eräs naapurin mies kipeän koiran pastorin kammariin. Hän oli löytänyt sen kievaripihan lumihangesta, johon se oli kaivanut itselleen kuopan ja siinä värissyt koko pitkän talvisen yön. Siihen olisi se hiljaisuudessa kituen kuollutkin, jos olisi annettu.