Muutamia tunteja taistelivat pastorissa vielä sydän ja järki siitä mitä tekisi. Mutta kun lyhyt tammikuun päivä alkoi hämärtää, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän veti varsisaappaat jalkaansa, kohotti koiran vasempaan kainaloonsa ja poistui kenenkään huomaamatta pihalle, oikeassa kädessään ladattu revolveri. Tallin takalistolle hän kaahlasi ja laski kovasti huohottaen kantamuksensa hankeen. Revolverin suun asetti hän liki Ressun korvaa, ja kääntäen pois kasvonsa ampui kaksi laukausta. Syrjäsilmällä näki hän koirarievun pyörähtävän verissään hankeen ja jäävän liikkumattomaksi…
Sitten asteli hän pirttiin ja toimitti renkipoikaansa tekemään puisen arkun ja hautaamaan Ressun väliaikaisesti lumeen.
— Se oli siksi uskollinen palvelija, että oikean arkun se sietää, mutisi hän tyrehtyneellä äänellä.
— Sietääpä hyvinkin, arveli myöntyväinen renkipoika.
Mutta sisälle tultua tuntui pastorista kuin jostakin hänen sisästään olisi reväisty kappale irti. Ja hän ymmärsi että se oli Ressun kuolema, joka häneen niin syvästi koski…
Kevään saavuttua kaivoi renkipoika pastorin käskystä pellon pientarelle haudan, johon Ressun raato arkussaan muutettiin. Oli puhetta myös pienen rautaristin tilaamisesta kaupungista. Se oli ainoa teko, millä pastori enää voi osottaa rakkauttaan kuolleelle, uskolliselle palvelijalle.
Mutta kesäisinä tyyninä iltoina nähtiin toisinaan kissan miettiväisenä istuvan sillä pienellä kummulla, minkä alla Ressu lepää.
— Ne olivat hyvät ystävykset elämässään, selitti pastori totisena tuttavilleen. — Söivät aina samalta kupilta.
Ja hänen silmänsä herahtivat vesikiehteeseen, kun hän kaikkea muisteli.
Rovastin raittiuslupaus