Se tapahtui sinä surunkuuluisana vuonna vuosisadan lopulla. Syvässä tietämättömyyden unessa nukkui vielä erämaan rahvas pitäjän kymmenessä kylässä — ja nukkuuhan se yhä vieläkin — mutta pappiloisssa ja herrastaloissa oltiin sentään tietävinään, mitä hetkeä ajan kellon viisari nyt osoitti. Ja tuntui ilmassa kuin pitäisi jotakin tehdä… täälläkin, mutta kukaan ei tietänyt, mitä oikeastaan? — — — Rovasti oli seurakunnan virkamiehistä vanhin. Hänen päänsä oli melkein kalju, ja kotiväki oli häntä jo kymmenkunnan vuotta kutsunut ukoksi. Nimismies, lukkari ja metsäherra, kaikki rouvineen, kutsuivat häntä siivosti "setäksi", jota vastoin pitäjän apulainen väitteli kutsumasta häntä miksikään, ja silloin kun oli pakko joksikin kutsua, sanoi mieluimmin vain rovastiksi, mutta ennenkuin senkään sai sanotuksi, rykäsi ja katsoi poispäin seinään. Miksikä hän juuri näin teki, on mahdoton sanoa. Hän oli savolainen talonpojan poika. Kun nuot suuret uutiset saapuivat, ei tietysti kenenkään päähän pälkähtänyt pikkusormellakaan kajota niihin ulkonaisiin tapoihin, joihin pitäjässä oli totuttu. Että nyt esimerkiksi kahvinjuonti tai tupakanpoltto heitettäisiin pois, sentähden muka että maassa vallitsi vakava mieliala — semmoista tekoa olisi pidetty kerrassaan hulluutena, vieläpä ihmisrääkkäyksenä. "Mitäpä meillä maalaisilla lie juuri muutakaan elämäniloa kuin kahviloiltamme" olisi esitykseen huudahdettu kuorossa. Onneksi ei mokomaa esitystä oltu tehty, saati ajateltukaan, ja talvi läksi hiljakseen kulumaan kevättä kohti. Virkamiehet ajelivat vuoronperään vieraisiin toinen toistensa luo maaliskuun rakkaina iltoina, mielipiteitä vaihdeltiin virkeästi sanomalehtiuutisten johdosta, seurustelu oli avomielistä ja kohtelu ystävällistä, niinkuin maalla tavallisesti. Kaikki näytti olevan entisellään, mitään mullistuksia ei kukaan tässä piirissä aavistanut…
Mutta rovastin päässä oli syntynyt uusi ajatus! Tahi oikeastaan se ei hänen päässään laisinkaan ollut syntynyt, vaan muutamien hänen omaistensa, jotka saivat sen häneen istutetuksi. Se ajatus koski niin sanottua totinjuontia. Rovasti oli näet yksi noita vanhanaikuisia pappismiehiä, joka kaiken elämänsä ijän oli viattomasti nautiskellut alkohoolia totin muodossa. Hänellä oli oma herttainen "saunatotinsa" joka perjantai-ilta, jolloin pappilassa kylvettiin, ja läheisimmille tuttavilleen oli ukko myös halukas illan hauskuudeksi tätä ainetta tarjoamaan. Niitä läheisimpiä tuttavia ei ollutkaan monta, pari kolme vain, eikä pappilassa suinkaan joka ilta totivehkeitä nähty, sillä rovasti ei mielellään yksikseen "pannut jalalle". Siivoa ja kohtuullista oli iloliemen käyttäminen kaikin puolin ollut, ja jos kerran kymmenessä vuodessa sattuikin, että joku pitäjän herroista rovastin nimipäivän kunniaksi nähtiin lähtevän pappilasta hiukan lystillisemmillä kumarruksilla, niin se ei todistanut mitään pahaa. Itse nautti rovasti ainoastaan kaksi lasillista, ei aina sitäkään, eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, kuinka hauskaa on todella toisinaan olla parsilleen humalassa. Sitä luontoa ei Jumala rovastille näet hitustakaan ollut antanut. Mutta Hän oli kuitenkin antanut hänelle taidon: hiljaisella riemulla ja tyynellä tyytyväisyydellä nautita sen vähän, mitä hän elämässään käytti.
Sentähden oli hänen sisällinen itsetuntonsa kivenkovasti pannut vastaan, kun hänen kaksi poikaansa, jotka, ollen nuoria pappismiehiä, molemmat olivat innokkaita raittiusmiehiä, hänellekkin, isäukolleen tuontuostakin kotona käydessään olivat tyrkyttäneet puhdasta oppiansa ja kehoittaneet vanhusta luopumaan totilasistansa. "Se on isälle hirveän vaarallistakin!" olivat he huudahtaneet. "Mutta minähän nautin sitä niin kovin vähässä määrässä" oli ukko koettanut puolustautua poikiensa hyökkäyksiä vastaan ja pysynyt entisessä tavassaan.
Ja entiselleen olisi se jäänyt hänen kaikeksi loppuijäkseenkin, ellei nyt olisi saapunut tämä valtiollinen murhevuosi, joka niin paljon ihmeitä on aikaansaanut meidän maassamme. Mutta kuitenkaan ei sekään välittömästi olisi saanut rovastia muuttumaan. Ratkaisevan sysäyksen täytyi tulla likempää…
Se tuli rovastin vanhimman tyttären Assin suusta, sillä pojat olivat poissa maailmalla. "Isä", sanoi tämä kerran illallispöydässä, "eikö se nyt sentään ole aivan sopimatonta että pappilassakin juodaan totia, ajatelkaas nyt — pappilassa, jonka pitäisi olla esimerkkinä koko seurakunnalle? Mitä kaikkea pappilan piiat saattavatkaan kertoa kylällä käydessään siitä, kuinka herrat täällä pyhäiltoina ja nimipäivinä pitävät lystiä lasien ääressä! Ja mitä pahaa se vaikuttaa pitäjäläisiin: koska itse rovastikin kuuluu ryyppäävän — sanovat he — niin ryypätään mekin. Se on häpeäpilkku koko pappisarvolle! Eikö nyt isä viimeinkin saattaisi heittää pois tätä totinjuontia ja tarjoilua? Ja varsinkin nyt, kun muuallakin näiden kovien aikojen vuoksi on rumista tavoista yhä enemmän luovuttu. — Niin miksei meilläkin?"
Rovastiin ei tyttärensä asianymmärrys olisi mitään hämmästyttävää vaikuttanut, mutta hänen viimeisten sanainsa johdosta kävi hän vakavammaksi. Hän ei kuitenkaan heti päästänyt itsestään minkäänlaisia myöntymyksen merkkejä, sillä hänen luonteeseensa kuului ensimmältä itsepäisesti vastustaa… Mutta hiljaisuudessa, itsekseen rupesi hän yhä enemmän tätä kysymystä hautomaan. "Jaa", sanoi hän itselleen, "ehkä olosuhteet minulta sitä vaativat." Ja asia alkoi häntä oikein polttaa, Väliin yölläkin hän siihen heräsi…
Niin suostui hän vähitellen ja ilmoitti eräänä päivänä perheelleen sen varmana päätöksenä. Kohta koittavasta vapunpäivästä lähtien se oli tapahtuva! Tyttäret päästivät ilon huudahduksen, mutta ruustinna oli vaiti…
Koitti vapunpäivä — luminen, kylmähkö, paisteeton vapunpäivä kaukaisessa Pohjolassa. Korkeiden kinosten yli ajelivat vieraat reissä pappilaan — ikivanha tapa näet oli että ensipäivänä toukokuuta pitäjän "paremmista" perheineen kokoontui rovastilaan jo päivällisiksi. Ruustinna oli aina niin ystävällinen ja vierasvarainen, ja vapun iltapäivä oli miehillä aina niin suloisesti kulunut rovastin puolella, jossa pitkästä ajasta kaikki taas saivat tavata toisensa, ja jossa lämmintä totiakin tarjottiin…
Ystävällisesti nytkin vieraat otettiin vastaan, päivälliset syötiin niillä pienillä kohteliaisuuksilla ja vähän kömpelöillä kursailuilla, jotka maaseudulla kuuluvat etikettiin, ja päivällisen syötyä hajaannuttiin taas sisähuoneisiin, miesväki tupakoimaan, rouvasväki kahvia odottamaan ja toisiansa salaisesti tarkastelemaan. Rovastin tyttäret olivat harvinaisen herttaisella tuulella, niin että se tuuli muihinkin vaikutti, ja iltapäivä lähti hilpeästi kulumaan.
Nyt olivat taas molemmat sukupuolet koolla salissa. Ne virkamiehet, jotka olivat onnellisissa naimisissa, katselivat hymyillen eukkojansa, ne taas, jotka olivat onnettomassa avioliitossa — nekin antoivat nyt tyytyväisyyden loistaa kasvoistansa, nähdessään kuinka hyvässä valossa heidän vaimonsa osasivat seurassa esiintyä, mutta he pysyttelivät kuitenkin näistä vähän loitommalla kuin toiset.