Pappilan sisäpiika kantoi suuren tarjottimen heleänvärisellä nesteellä täytettyjä pulloja pöytään. Hänen perässään tuli ruustinna… Silloin asteli rovasti äänetönnä keskelle lattiaa, pysähtyi liikkumattomaksi ja rykäsi — hetki oli tullut. Isommassa maailmassa olleet älysivät että rovasti aikoi pitää jotain puheen tapaista ja nousivat ylös. Talonpoikaiset nousivat myös uteliaina nähtyään että jotain erikoista oli tekeillä. Naisväkikin nousi ja kaikki kokoontuivat isoon piiriin rovastin ympärille. Kaikki keskustelut olivat vaijenneet ja salissa vallitsi juhlallinen haudan hiljaisuus…
"Näinä surull…" kuultiin rovastin alkavan totisena, mutta ääni takertui kurkkuun ja hänen täytyi kovasti rykäistä. "Näinä — surullisina — aikoina…" alotti hän uudestaan matalalla äänellä ja harvakseen lausuen jokaisen sanan — "jolloin me kaikki olemme kuulleet ja — tiedämme mitä — täällä — rakkaassa — isänmaassamme — on tapahtunut ja että… ja ymmärrämme että — kansallinen velvollisuuskin — vaatii uhrautumaan — yleisen hyvän — tähden — ja koska — epäilemättä — se osoittaa kaunista esimerkkiä että — näin pappilapaikassa… ja ettei se vaikuttaisi pahennusta tai huonoa esikuvaa — että me säätyläiset — vaikkakin kohtuullisesti — olemme nauttineet — sen vuoksi minä… ja minä lämpimästi — kehoitan muitakin — yhtymään… näinä surullisina aikoina… hmm, niin, näinä surullisina aikoina… — — —"
Rovastin puhuessa oli syntynyt kiusallisen pitkä väliaika, jona toinen hänen tyttäristään seisoi kalmankalpeana värähdellen, toinen tulipunaisena hikoillen. Mutta vanhus pääsi jälleen jäljille, rykäsi arvokkaasti ja lopetti tavallista varmemmalla äänenpainolla: "— ja siis olen minä päättänyt että tässä minun talossani… ja etten tästälähtien itse — missään tilaisuudessa väkeviä juomia nautitse — enkä niitä muillekkaan tarjoa."
Siihen oli puhe päättynyt, ja päästäen helpotuksen huokauksen astui nyt rovasti pöydän ääreen kehoittaen hyväntahtoisella nyökkäyksellä vieraitaan ottamaan lasin kotitekoista simaa ja juomaan "tämän asian kunniaksi".
Mutta pitäjän herrat olivat kuin puusta pudonneet eikä kukaan tahtonut ensimmäiseksi liketä tätä pöytää. Vasta kun naisväki sekä eräs nuori naapuripitäjän virkamies, joka innokkaasti hyväksyi ehdotuksen, olivat käyneet kilistämässä malja kourassa seisovan rovastin kanssa — liikahtivat hekin paikaltaan ja ottivat lasit. Mutta rovasti huomasi heidän kasvoissansa sellaisen jäykän ilmeen, mitä hän ei ikinä ennen niissä ollut nähnyt. Pitkä ja hoikka nimismies oli kuin seipään nielaissut, mutta samalla sen saanut sisässään onnellisesti katkeamaan — hän oli kohtelias, mutta suupielissä piili ivaa… Lihava pitäjänapulainen, hän joka ei rovastia miksikään kutsunut, höhisi vierustoverilleen hiljaa: "niin, niin… hyvähän se oisi…" mutta silmät seisoivat kalseina hänen päässään eikä hän mennyt rovastin kanssa kilistämään. Enin näytti asia koskeneen "Meesakkiin", lapsellisen naiviin "fosmestariin", joka oli pitäjän suurin pilajuttujen kertoja ja tähän asti rovastinkin hauskin totitoveri. Hänen silmänsä olivat vielä äsken niin iloisesti säteilleet, hänen kasvonsa hymyilleet kuni lämmin ilta-aurinko, hänen ikuinen jäsenkolotuksensa oli ollut kuin unohduksissa — mutta nyt olivat äkkiä hänen silmänsä käyneet melkein vihaisiksi, kasvonsa ankariksi, ja surkeasti vääntäen ruumistansa murisi hän puoliääneensä että "oli ihan joutavaa että ukko, jolla ei ikinään ole ollut hatussa, vanhoilla päivillään nyt rupesi hulluttelemaan!" Ja samalla hän teki niin merkitsevän kokokäänteen kuin osasi ja poistui ensimmäisenä herrain kamariin. Mutta paksu, tyhmänylpeä maakauppias Pussila, joka ei puheesta paljoa ollut ymmärtänyt, vaikka oli sangen viisaan näköisenä mielestään seisonut herrain joukossa sääret hajalla, kädet seljän takana ja hiljaa huojutellen ruumistaan, astua töpösteli vieraskamarin peilin eteen — niinkuin ei mitään olisi tapahtunut — ja jäi siihen pitkäksi aikaa peilailemaan leveää punaista naamaansa. Kaivoi taskustaan pienen kammankin, jonka oli tuonoin ensimmäisellä Pietarimatkallaan ostanut, ja raapi verkalleen ihraista tukkaansa. Tahallaan hän sen teki kaikkien nähden, sillä hän oli jostakin saanut päähänsä että tämmöinen kuvastimen edessä seisominen oli korkein aste hienointa herrassivistystä…
Kun kaikki miespuoliset vieraat olivat yksitellen kokoontuneet herrain puolelle ja rouvasväki oli jätetty saliin vapaasti riemuitsemaan tästä uudesta tapahtumasta, rupesi rovasti hiljakseen tiedustelemaan kaikilta erikseen, eivätkö he aikoneet seurata hänen esimerkkiänsä. Mutta ei yksikään pitäjän herroista siihen suostunut. Ei yksikään! Ja harmaahapsinen vanhus näki seisovansa ypöyksin ehdottoman raittiuden taistelutanterella…
Hän tuli araksi, lähestyi hyvää toveriansa Meesakkia, joka istui loukkautuneen näköisenä nurkassa, ja kysyi:
— Oletko suuttunut nyt minuun, Meesak?
— En. setä Sebulon, en minä ole suuttunut, sanoi tämä, mutta se on joutavaa… se on aivan joutavaa! sanon minä… Antaa nuorten siellä mailmalla juoda vettä ja siirappia ja mitä ikinä tahtovat — mutta me vanhat täällä maalla… eikö horna! mitä se meihin kuuluu? me menemme hautaan kyllä muutenkin…
Ei ollut kumma että hyvä Meesak vielä oli vähän kuohuksissa, sillä puolen tuntia takaperin oli hän juuri tuudittanut itsensä siihen suloiseen tunnelmaan, joka käy sen hetken edellä, kun tietää kohta saavansa höyryävän tuutingin nenänsä alle. Samoin vallesmanni, kanttori, pastori ynnä joku muukin olivat liekin äskettäin hengessään tunteneet esimakua tästä ihanasta aineesta. Pitäjänapulainen oli lisäksi kuullut lasien helinää ruokahuoneesta ja otaksunut että sieltä ne nyt totivehkeet ovat tulossa — mutta se oli ollutkin vain tuota imelää simaa, mitä niissä tarjottiin. Olipa hän kaiken lisäksi ollut tuntevinaan sieramissaan ikäänkuin hienon konjakin haiskahduksen, kun sisäpiika oli auki letkauttanut ruokahuoneen oven…