Sitten oli kirjeessä kerrottu pikkukaupungin raittiuspyrintöjen suuresta edistyksestä, uudesta lähetysseurasta Kiinalaisia pakanoita varten ja yhdistyksestä "Siveyden suojelijat", lauluseurasta "Siionin lintuset" sekä kuvaus eräästä hauskasta teeiltamasta "kristillisellä ohjelmalla" — "joissa kaikissa minä myös olen jäsenenä". Kirje loppui seuraaviin sanoihin: "Paljon on siis täällä puuhattu raittiuden alalla. Jospa sinäkin isä siellä maalla nyt voisit saada yhä useamman paheen orjan luopumaan perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, kun olet nyt itse aineellisuuden kahleista irti päässyt. Tätä toivoen piirrän minä:
poikasi Aamos".
Vanha rovasti huokasi ja laski kirjeen vapisevasta kädestään. Hän kyllä sydämmensä pohjasta oli ylpeä siitä että poika siellä kaupungissa kuului "Siveyden suojelijoihin" ja muihin jaloihin yhdistyksiin ja ihmetteli: "kuinka se Aamos kaikkia ennättääkin", mutta että poika niin korkealta kannalta näkyi ottaneen tuon hänen totilasista luopumisensa, se ei ukkoa oikein miellyttänyt. Eihän hän sitä ollut tehnyt itsensä, vaan muiden tähden! Hänhän oli uhrannut yksilöllisen vapautensa yhteisen hyvän vuoksi. Eikä hän ollut koskaan tuntenut olevansa missään "liassa" sen kautta että oli alkohoolia käyttänyt. Jos kohta hänen terveytensä, niinkuin Aamos vakuutti, siitä oli "kovasti kärsinyt"…
Rovasti oli umpimielinen luonnoltaan. Hän ei saanut helposti puretuksi sisästänsä, mikä painoi hänen sydäntään. Ja sentähden ei hänen ensi kirjessään pojalleen ollut sanaakaan näistä asioista.
Vapunpäivän tapahtuma pappilassa oli sillä välin herättänyt jonkun verran huomiota rahvaassakin, jonka seassa sekavia huhuja kierteli. Niinpä muutamana päivänä eräs kylän akoista tuli läähättäen Assi neidiltä kysymään että "onko se ihan totta kun kertovat että rovasti vapunpäivänä kuuluu tehneen semmosen peätöksen jotta ei tästälähin kotonaan minkäännäköistä karvasta maistak, ja missä vain muuallai viinapullon näkköö, niin paikalla lyöpi rikki lattiaan?" Ja ennenkuin toinen ehti mitään vastata, lisäsi eukko liukkaasti: "No jo kai minusta oisi hyvä — se Jussii kun toisinaan maisteloo" Mutta kauvempana pitäjällä haastelivat ukot pirteissään: "No on se tainnut tuo rovastii toisenni pullon elämässään kallistaak, koskapa nyt kuuluu pitäneen heittee juonti kokonaan poikkeen!"
Rovasti hymähti näille kansanarvosteluille, joita joku pitäjän herroista hänelle toisinaan leikillä kertoi, ja sanoi: "Vähät kai minä niistä välitän!" Mutta salaisesti ne häntä pistivät ja tekivät murheelliseksi. "Niin", ajatteli hän itsekseen, "semmoista siitä nyt tuli. Ne pitävät minua nyt vanhana syntisenä ja jonkunlaisena parantuneena juoppona…" —
Kesän tulo oli hyvin vitkallista — vasta juhannusaatoksi hävisivät jäät järvestä. Mieli oli sentähden pappilalaisissakin asunut matalalla, pitkät, kylmät kevät-illat olivat tuntuneet sangen ikäviltä, ja toivottomina olivat maamiehet kävelleet pienien, jääkohvalla peitettyjen oraspeltojensa pientarilla. — Mutta nyt näytti kesä vihdoinkin tulevan, ilmat lämpenivät, kuului kiurun laulua, nurmi alkoi vihertää, päästiin vesille. — Rovastikin elostui, pyyteli rysillä haukia rantapuron suusta ja maalaili veneitään…
Pappilaan saapui kesävieraita. Niiden joukossa oli rovastin sisarenpoika Orpo, nuori lääketieteen ylioppilas, joka nyt ensi kertaa tuli setänsä taloon vierailemaan. Tämä sai pian kuulla setänsä raittiuslupauksesta, tuli miettiväiseksi eikä lausunut mitään sen asian johdosta. Se ihmetytti molempia tyttäriä, jotka tiesivät Orvon olevan itsensäkin ehdottoman raittiin. Nuori ylioppilas näytti siitä lähtien salaa tarkastelevan setäänsä, ja kerran hän tarkkaan tiedusteli ruustinnalta, minkälaista setän totinjuonti oikeastaan oli ollut. Sitten hän eräänä iltana istuessaan ukon kanssa kahden kesken, yhtäkkiä virkkoi:
— Mutta sehän voi olla vaarallista, setä, sinulle että olet heittänyt pois totin käyttämisen!
Vanhus, joka oli vähän huonokuuloinen, oli nytkin kuullut väärin ja sanoi hiukan synkeästi naurahtaen: