— Sitähän minä olinkin ensin ajatellut, vastasi vanhus, mutta kun se Assi… Ja tietysti minua olisi pidetty itarana, kun en vierailleni enää olisi tarjonnut, vaan itse yksikseni käyttänyt… Ja salajuoppona…
— Mitä se muihin olisi kuulunut! huudahti Orpo. — Mitä sinä niistä arvosteluista olisit välittänyt, setä? Kotielämässäsi olisit kerran viikossa käyttänyt tuota saunatotiasi ikäänkuin lääkkeenä. Ja koko perheen nähdenhän sinä sitä ennenkin nautit. Kaappijuopon nimeä tuskin olisit saanut…
Keskustelu taukosi taas. Muut kesävieraat — pari vanhempaa tätiä — palasivat pieneltä kävelyltään "Kyöpelinniemelle" kertoen, kuinka ihanaa siellä oli ollut. Assi tuli kylältä ja istuutui piaanon ääreen soittamaan Merikannon "Kesäiltaa", ruustinnakin ilmaantui keittiön puolelta ja sanoi illallisen jo olevan valmiin. Kaikki nousivat ja siirtyivät ruokahuoneeseen. Illallista lopetettaessa tuli Sissikin pirtistä, posket tulipunaisina: nyt oli hän paistanut leipomuksensa ja lupasi iloisella äänellä seuralle lämpimiä pullia ja piparikakkuja, jotka oli jättänyt etehiseen… Mutta rovastin kasvot olivat keltaisenkalpeat ja hän hymyili väkinäisesti tyttärensä puuhille. Orpo otti osaa pöytäkeskusteluihin, mutta näytti säälinsekaisella suuttumuksella katselevan Assi serkkuansa, joka istui häntä vastapäätä… Sitten noustiin tuoleja kolistellen pöydästä. —
Odottamattoman lyhyeen loppuivat kesäiset säät. Pari viikkoa niitä vain kesti — sitten taas alkoivat pitkälliset sateet ja kylmät. Pappilan "kesätätit" lähtivät pois, ja syyskuun alussa matkusti myös Orpo pääkaupunkiin lukujansa jatkamaan. Assi neiti oli saanut sopivan paikan maailmalla ja lähti myös pian pois. Sissi vain jäi kotiin vanhempainsa kanssa, mutta hänellä alkoi kansakoulutoimi, johon hän oli valittu väliaikaiseksi opettajattareksi, ja hän oli aamusta iltahämärään kaiket päivät kotoaan poissa.
Hiljaista, yksinäistä, hyvin yksinäistä ja yksitoikkoista oli elämä nyt pappilassa. Harvoin kävi ketään vierasta, ja jos kävikin joskus, niin ei niiden kanssa mitään iloisempaa tuulahdusta pappilaan tullut. Rovastilla ei itsellään ollut enää mitään sanottavaa pitäjätuttavilleen; hän ikäänkuin odotti, eikö muilla ollut hänelle jotakin kerrottavaa, mutta kun sellaista ei ollut, istuskeltiin pitkät hetket täydellisessä vaitiolossa, kunnes vieraat ikävystyivät ja lähtivät pois. Jonkunlainen alakuloisuuden leima oli painettu kaikkeen. Kaiket päivät istuskeli vanhus kamarissaan yksitoikkoisessa kansliatyössään, ruustinna puuhaili alati erillään omissa taloustoimissaan, ruokapöydässä istuivat vanhukset useimmiten kahden, sillä Sissi harvoin joutui kotiin ruoka-aikaan. Oi kuinka yksinheitetyt he olivat täällä erämaan pitäjässä! Pimeinä, pitkinä syysiltoina, kun tuuli ulvoi nurkissa ja sade toivottomasti räiski vasten ikkunaruutuja, silloin tuntui heistä niin lohduttomalta kuin itse taivaan Jumalakin olisi heidät hyljännyt, ja vanhasta rinnasta pääsi salainen huokaus: "Oi Herra, mitä pahaa olemmekaan tehneet, ettäs olet meidät tällaiseen asemaan saattanut!"…
Rovasti ei ollut lausunut kotiväelleen sanaakaan kesäisestä keskustelustaan sisarenpoikansa kanssa ja sitten hän oli kaikki vähitellen unhoittanut. Näytti melkein siltä kuin ei se olisi tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta, ja senkin, mitä hän silloin oli sisarenpojalleen tunnustanut, oli hän jälkeenpäin peruuttanut. Hän tiesi taas vain tehneensä ehdottoman raittiuslupauksen ja tahtoi siinä jyrkästi kiinni pysyä. Yhtä seikkaa hän vain ei ymmärtänyt: miksikä kävi niin kivuloiseksi? Kun Sissi toisinaan hänen kipuaan tiedusteli, ei hän osannut selittää, missä paikassa kipu tuntui ja miltä se tuntui. Se tuntui vain niin pahalta ja kummalliselta. Olisikko se seuraus siitä? Hän ei tahtonut päästää tätä ajatusta enää sieluunsa. Aamoksen ja tämän kanssa koko mailman todistushan soti sitä vastaan…
Mutta perjantai-iltoina, kun hän palasi yksikseen saunasta, tunsi hän ääretöntä entisyyden kaipausta. Tuossa pienellä pöydällä vieraskamarin ovipielessä oli häntä aina ollut odottamassa tarjotin, jolla seisoi se vanha tuttu hopeakannu niin kodikkaasti höyryten, karahvi, jossa kimmelsi ruskeankirkasta nestettä, sokeriastia sekä tahkottu juomalasi, johon oli pistetty lusikka… Oma puoliso ne siihen oli hellällä kädellä kantanut. Kuinka erinomaisen suloiselta oli silloin tuntunut "panna sekaan" ja paitahihasillaan siinä hiljakseen liikuskella, sillä aikaa kuin toiset vielä viipyivät saunassa! Pieni vihellyksen hyrinäkin jotakin viisikymmenluvun aikuista ylioppilaslaulua — "Opp Amaryllis! vakna min lilla!" — oli silloin kuin itsestään päässyt huulilta, ja kaikki eletty elämä oli suloisina muistosäikeinä kierinyt esiin menneiden päivien hämärästä. Ja nykyisyyden paino oli samalla kevennyt, ja maltillisella mielellä oli saattanut katsella kaikkea katkeraakin silmiin — rauha ja sopusointu oli täyttänyt koko olennon…
Niin silloin — mutta nyt? Nyt kun hän palasi saunasta, oli vieraskamarissa pilkkosen pimeä, pikkupöytä oli typösen tyhjä… oliko se todellakin tyhjä? — hänen täytyi sitä kädellään sivellä mennessään läpi tuon pimeän huoneen salin puolelle, jonne lamppu oli heitetty yksikseen palamaan. Salissakin tuntui niin tyhjältä, ei risahdusta kuulunut, seinäkello vain yksitoikkoisesti naksutti Beethovenin ja Mozartin rintakuvien välissä…
"Hyvä jumala! Jos saisi puolikaan lasia lämmintä totia" — ja hän palasi synkkänä ja kärsivänä kamariinsa. Kurkussa tuntui kuin jano: ei se ollut tavallinen jano — ja sielussa se oikeastaan tuntuikin eikä kurkussa…
Mutta tämä täytyi kestää, täytyi —! Sillä hän, rovasti, ei tahtonut olla mikään petturi. Hän, kuudenkymmenenviiden vanha mies, koetti tappaa vanhan luontonsa ja istahti saunailtoina virkapöytänsä ääreen jotakin ahkerasti kirjoittamaan.