Kun kuvittelee porourheilua Suomen merikallioisella etelärannikolla, tuntuu kuva hullunkuriselta luonnottomuudelta. Millaiseksihan vain oikein muodostuisikaan tämä urheilu jonkun pääkaupunkilaisen espiskeikarin, jonkun boxbackalaisen luutnantin, jonkun hankolaisen ylioppilaan tai turkulaisen tukkukauppiaan pojan käsissä? Jättäkäämme kysymys kaikella kunnioituksella avonaiseksi. Jokainen Pohjan puolessa poroajoa tunteva tietää että porourheilu on pyhää ainoastaan siellä, missä luonto ja olosuhteet ovat sopusoinnussa poron käyttämiseen nähden. Eihän tosin ole epäilemistäkään ettei helsinkiläinen hienosto tekisi parastansa — jos poro kerran muotiin pääsisi — dresseeratakseen puolivilliä sarvipäätä ikäänkuin kerittyä budoaarikoiraa syöttämällä sille esimerkiksi Fazerin sokurileivoksia. Eikä myöskään ole epäilemistä siitä ettei poro puolestaan vähitellen taipuisi nauttimaan herkkuja ja talumaan aivankuin rakkikin silkkinauhassa, kulkuset kaulassa, ympäri Runebergin patsasta, mutta peljättävintä on se että poro, hemmoteltuna sekä ravinnon että lauhkean sään suhteen, pian muuttuisi alkuperäiseltä luonteeltaan eikä säilyisi porona. Siitä kehittyisi ennenpitkää jonkunlainen lihavanhyllyvä jouluporsas, jolla voisi ajaa korkeintaan Huopolahdesta Fredriksbergiin tai kaikista mieluimmin jollekkin teurastuslaitokselle Töölön kupeella.
Ei! Porourheilulla ovat tietysti rajoitetummat edellytykset kuin esimerkiksi hiihtokilpailulla. Mutta se ei suinkaan estä etelärantalaista nauttimasta porourheilusta syrjästäkatsojana — tarkoitan talviurheilujuhlissa, joihin tietysti voi sovittaa poronumeronkin (kustantamalla urheilijoita pohjoisesta).
Varsinainen porourheilun yleistäminen kautta maan kohtaa luonnollisia vaikeuksia. Jäkäläpantioita voidaan kuljettaa rautateitse kuinka kauvas etelään tahansa, mutta talven pakkasta ja lunta ei mikään veturi vedä.
Siis pitkä talvi, väljät maisemat, jäkälikkökankaat — siinä porourheilun luonnolliset edellytykset.
Poro-pakinaa.
Suomalaisten koulujen nykyisessä eläinoppikirjassa mainitaan Märehtijäin lahkon Sarvieläinten alalahkon Täyteissarvisten heimossa Peura eli Poro (latinaksi Rangifer tarandus). Oppilas saapi kirjasta sen käsityksen että ainoastaan Lappalaiset, Samojeedit ja Aasian pohjoisimmat kansat ovat onnistuneet kesyttämään peuran kotieläimeksi, mutta kirjassa ei sanota, mihin nimenomaan tätä kotieläintä käytetään. Tietysti opettaja sen tarkemmin selittää! Mutta saapipa hän lisäksi selittää että poroa käytetään ajokkaana muidenkin kansain kuin samojeedien ja lappalaisten kesken. Esimerkiksi Kajaanin takalistossa, kymmenkunnan peninkulmaa Ämmäkoskesta Vienan Karjalan rajoja vasten, ei löydy yhtään ainoata lappalaista, vielä vähemmin samojeedia ja kuitenkin siellä aikalailla ajellaan poroilla, jotka ovat kesytetyt metsäporoista, joita jo yksistään Suomussalmen ja Hyrynsalmen paliskuntien osaksi karttuu useita tuhansia. Siis suomalaisetkin käyttävät poroa! Porolla ajetaan, paitsi Suomus- ja Hyrynsalmella, myös Puolangalla, Kuhmoniemessä, Ristijärvellä, Sotkamossa, Vienan Karjalassa, vieläpä niinkin suuressa kulttuurikeskuksessa kuin on Kainuun nuori kansanopisto Paltamon pitäjän Mieslahden kylässä (kansanopiston johtaja karahuttaa porolla alas Kajaanin sähkövaloihin). Luulenpa että pianpuoleen ympäri Oulunjärveä ajellaan poroilla kuten muinaisina Kajaanin vapaaherrakunta-aikoina. Eivätkähän kuusamolaisetkaan liene lappalaisia, eivätkä taivalkoskelaiset eskimoita, paremmin kuin Tornion jokilaaksolaiset samojeedeja. Lappiin on hiidenmoinen matka ja Pohjois-Aasiaan vielä pitempi — helsinkiläisen koulupojan ei tarvitse ajaa Kajaania etemmäksi pohjoiseen, kun hän jo — sattumalta tosin — voi nähdä porolla-ajajan. Kuusamolaisen pororaitueen (-kymmeniin tai satamääriinkin nousevan kuormaporo-jonon) hän sitäpaitsi voipi kohdata ei ainoastaan Kajaanissa, vaan myös Oulun merirantajäällä. Omituista on matkailijan panna merkille etteivät itse kajaanilaiset — vaikka heidän kaupunkiaan sivistystasoltaan lienee toistaiseksi pidettävä oikeana poroporvarien pesäpaikkana — harrasta porourheilua. Siellä on hevonen vähintään joka toisella miehellä, mutta jos ajuri Laitinen törmää yhteen poromiehen kanssa Teppanan törmässä, niin tuo kajaanilainen hevospappa pahanpäiväisesti hölmistyy. Kuinka luonnolliselta tuntuisikaan, jos Kajaanissa olisi poroajureita ja Helsingistä päin tuleva saisi tilata porokyydin Suomussalmelle. (Varmaankin Kajaanin linnan aikana itse Pater Hieronymus huristeli porolla?) Jos vertaamme poron käyttöä hevosen käyttöön koko Suomessa, täytyy valitettavasti sanoa että hevonen on karkoittanut poron aivan yhtä säälimättömästi kuin suomalainen lappalaisen. "Pakene pohjoiseen, taikka tapetaan!"
Erämaan asutushistoriaa ajatellessa voipi mielessään kuvitella että lappalainen kansanaines, vuosisadasta vuosisataan vainottuna, ryöstettynä ja halveksittuna, lopulta kukistui sellaiseen kurjuuteen että kun suomalainen missä yllätti lappalaisen lemmikin, kesytetyn poron, niin hän tunsi vastenmielisyyttä jo sitäkin kohtaan. Vasta sitten, kun jo oli liian myöhäistä, hän, se vanha vainooja, alkoi muistella, kuinka mukavasti lappalaisukko oli luikunut pulkassaan sarvipään kiidättämänä. Se me tietysti tunnustakaamme nöyrästi että lappalaiset ovat suomalaisten porolla-ajajien esi-opettajat. Etelä-Suomessakin on ennenmuinoin tietysti ajettu poroilla — nyt siellä porourheilija on komeliantti, jota katsotaan rahan edestä kuin markkina-apinaa. Niinkuin laulussa sanotaan kansallishengen häviöstä: "Ei Aunus, Vepsä tunne, kust' Eestein kulkevi tie, ei Karjala tiedä kunne jo Kainuu häipynyt lie", samoin voisi tästä Suomenmaan poroviljelyslakosta laatia vaihtosäkeiksi:
Ei Aura, Vaasa tunne, kust' peurain kulkevi tie, Ei Häme muista, kunne jo härkänsä häipynyt lie!
Minä nimittäin otaksun rohkeasti että Turun muinaiset piispat ja Naantalin pyhät nunnat tiesivät jotakin poroajosta. Ja kuka aavistaa, kuinka monta salaista viestiä muinaisina sota-aikoina on lähetetty Vaasan ja Oulun linnojen välillä? Silloin eivät topograafi-kenraalit vielä osanneet ainakaan ilmassa lentää kuten nyt.
* * * * *