Kun kysytään, millaista tuo porolla ajaminen ja poron käyttäminen kulkuneuvona oikeastaan on, niin tahdon tässä sellaisten varalta, jotka siitä todella ovat uteliaat, kertoa mitä omasta kokemuksestani satun tietämään, huomauttaen etten suinkaan ole erikoistuntija poroviljelyksen alalla, joka vaatisi pitkällisiä matkustuksia ja laveita tutkimuksia. Olen isäntä ainoastaan yhdelle porohärjälle, joka tätäkin kirjoittaessa kiertää kytkytpatsastaan akkunani alla ja odottelee minua toverikseen 30 asteen pakaskuutamoon.

Etelä-suomalainen tietysti heti kysäsee:

— Eikö sille tule vilu? Miksi ei sitä panna talliin?

Pitänee siis kai vastata suoraan: Porohärkää ei pahimmalla pakkasellakaan tarvitse talliin turvata, vaan se tarkenee mainiosti lumeen polkemallaan jäkälätanterella. Sitä ei tarvitse edes loimella peittää kuten hevosta, vaikka se vuorokausittain jäisi ajamatta. Se saapi vapaasti liikkua ainoastaan kiinnipitohihnassaan, joka kiertää patsasta noin neljän metrin ympyräsäteessä. Sitä ei myös koskaan tarvitse vesiastiaan kanssa holhota kuten hevosta, sillä se haukkaa lunta kuin sokeria, silloin kun sitä janottaa. Todellakin ihanteellinen kotieläin.

Mutta syöttää sitä täytyy ja syöttöaineena on sula jäkälä. Sula — tässä sanottuna molemmissa merkityksissään: poron pääravinto talvella on nimittäin yksinomaan jäkälä, jota se sulatetussa muodossa parhaiten kykenee nauttimaan. Kyllä se syöpi myös kortteita, raatteita ja naavaa, ken näitä lisäkkeitä hankkii. Kesytetty poro kestää pitkiä ajoja paraiten, jos sen opettaa syömään leipää, jota sentään on varovaisesti annettava. Moniaat ajoporot ovat hyvin himokkaita leivälle, mutta toiset ovat suorastaan kiukkuiset leivän tyrkytykselle. Minun poroni esimerkiksi on ranttu leivälle, nousee usein kahdelle jalalle mielenosotukseksi ja pureksii mieluummin hihnaansa kuin leipää. Niitä on näet hihnansyöjäporojakin, jotka yhdessä yössä jyrsivät vahvimmankin nahkahihnan poikki. Minun porollani esimerkiksi ei parhainkaan hihna kestä yhtä talvea, voideltakoon se pikiöljyllä, tervalla, lamppuöljyllä, lysoolilla tai millä muulla väkevällä tahansa. Minun poroni pureksii nuoraakin ja kun sille päälle sattuu, nykäsee poikki rautaketjutkin ja karkaa metsään. Se on koko konstikas kytkettävä! Enpä tahdo hevillä löytää Stockmannin tai Renlundin, tuskinpa Julius Tallberginkaan rikkaista rautamakasiineista sellaista patenttikoukkua, joka porolleni olisi väki varma, usein on tapahtunut että se itse on ponnahuttanut jäykän vieterin irti "kirtsasta" — minä nimittäin käytän lappalaista "rahnikkaa" ajohihnana ja siis tarvitsee saada ajoon lähtiessä poro muutetuksi kiinnipitohihnastaan.

Ajovehkeinä porolleni käytän tavallisimmin pulkkaa, mutta kevättalvella myös kelkkaa ja joskus paljaita suksia. Kaikilla näillä vehkeillä on oma viehätyksensä: pulkassa on hauska soljua, kiekahdella ja kiepsahtaa — se on porolle vapain liikeneuvo ja tottuneelle ajajalle kiirekulussa hyvä suoja; kelkkapelissä kipperäkäänteisillä, hyppyrisillä metsäteillä, jos on veturina laukkavalmis härkä, saapi selvästi tuntea, kuinka äärettömän suuri ero on istumisessa hevosreessä — poronkelkassa saat usein pidellä kynsin hampain kiinni kaustoista, jotta et putoa taipaleelle. Suksiltaan ajo taas on sitä kuningas-ajoa, johon ei jokainen porourheilija kykene — se on kuitenkin erinomaisen viehättävää, jännittävää ja kaikista edullisinta kulkua, mutta menestyy luonnollisesti paraiten tasaisemmilla maisemilla ja suorilla teillä (notkeilla, kärkevillä, lyhkäsillä suksilla tottuu kyllä ajelemaan melkein missä hyvänsä). Normaalivehkeenä ajoporolle pidetään pulkkaa.

— Mitenkäkö poro valjastetaan? kuulen eteläisen kysyvän. Vastaan että parasta itse saapua niille maille, jossa se on jokapäiväinen asia. Silloin vasta saapi selvän käsityksen "vuottoraipasta", "rynnäskalikasta", "vetorahkeista", "pangasta" j.n.e. Hevosajajan olen monesti kuullut ihmettelevän, miksi porolla länget ovat "nurinpäin" — minusta ne ovat juuri oikein päin.

— Onko siellä paljonkin porourheilijoita? kysytte taas.

Enhän toki ainoa ole: lukkarilla ja nimismiehellä on poronsa, metsäherralla on härkänsä, kauppiailla on poronsa ja "urakkansa", sairaanhoitajalla on ajokkaansa, metsänvartijalla on poronsa, kyläpostimiehellä on porohärkänsä, kansakoulun opettaja on intohimoinen poromies, joka ajaa vaikka kolmella yhtaikaa, maanviljelysneuvoja urheilee porolla-ajoa, kievarinisännällä on härkänsä, monella talonisännällä ja mökkyrillä on raivaajansa — onhan niitä porolla-ajajia Kiantojärven rantamilla. Jopa täällä papitkin alistuvat poronpulkkaan — kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa. Kuitenkin täytyy huomauttaa ettei porourheilu vielä monta vuotta ole näinkään kukoistanut näillä seuduilla. Lapsuudessani muistan pitäjän herrasmiehistä ainoastaan pienen nimismiehen urheilleen porolla. Sitten oli yksi veljistäni innokas porourheilija ja häntäpä, maanmittari Väinö Calamniusta, saan kiittää että minäkin hänen vahvalla harjallaan aluksi opin tuon taidon. (Meitä oli siihen kulta-aikaan pääasiallisesti vain "Jussi", "Akseli", "Kuutti", "Einari", "Heikki", "Harakka-Antti" ja "minä", jotka huvittelimmehen poroilla.) Luulenpa puolestani että myös se seikka että julkisuudessa olen kertoillut porourheilusta, on lisännyt porourheiluintoa sekä Suomus- että Hyrynsalmella ja kaikista tuoreimmittain myös Kuhmoniemellä, vaikka hoetaankin ettei kukaan ole profeetta maallaan.

Ainakin olen saanut kasan kirjeellisiä tunnustuksia ja uteliaisuuden osoituksia eri henkilöiltä aina Helsinkiä myöten sen jälkeen kun keväällä v. 1910 ynnä keväällä 1911 julkaisin matkakertomukseni erityisistä joukkoretkistä poroilla Vienan Karjalan rajamaille (Helsingin Sanomat). Varsinkin nuori savonlinnalainen agronoomi Brynolf Envald, jota me poromiesten kesken nimitämme Mustaparraksi, on — tutustuttuaan poroajoon juuri Suomussalmella — suurella voimalla levittänyt porourheilua kautta Kajaanin kihlakunnan. Hyrynsalmella ajaa koko virkakunta petralla ("petra" nimeä käytetään myös).