— Kyllä ne ilkeävät! Uratn…?
— Eivät!
— Ottakaa toki passit!
— Tässä. Ei passista taikaa.
— Varokaa. Palatkaa terveinä. Hyvästi!…
Maaliskuun viimeisen päivän ilta-aurinko paistoi kuumasti Suomussalmen miehenkorkuisia kinoksia vasten ja räystäät tippuivat iloisia vesihelmiä, kun sarvipäiset porohärkämme karkasivat juosten ulos pappilan itäisestä veräjästä ja läksivät koikkelehtimaan läpi havumetsän alas järvelle. Toverini Heikki ajoi edellä seisten ikääskuin metsänpeikko sivakoillaan ja hilpeästi vilahteli väräjävässä kevättalven ilmassa hänen heleäpalteinen lapinharakkansa, jollainen koreus myös oli yllä minulla, joka lappalaisessa pulkassa, harmaalla taljalla istuen ja Tanelin neulomat pitkät säpikkäät säärissä, karkuutin nuorella petrallani ihan toverini kintereillä.
Hehei! Olipa sopiva hetki lähteä tuulotteleimaan, sillä pitäjän akat, joihin kuului moni miehenpuolikin, haastelivat näinä päivinä mailmanlopun enteistä, ja pääsiäisyönä oli itsensä sen suuren rienaajan oltu näkevinään ratsastamassa luudalla läpi ilmojen kahden hengellisen asunnon väliä ja hurskaat juorut kertoilivat salaperäisistä tapahtumista lähimmässä tulevaisuudessa. Tosin oli aprillin aatto, mutta rakkaassa kotikylässämme oli jokainen luojan päivyt kuin hengellinen maanjäristys ja pyrstötähdet sinkoilivat ympäri kirkontornia peloittaen ihmistä pahemmin kuin pitäjän paras moottorialus syyssateessa tai harakan nauru keväthangella. Oli tosiaan aika luopua viikon päiviksi kainuulaisen rahvaan raskaasta valistustyöstä ja vaeltaa hengittämään raitista ilmaa, unohtaa surut ja kateiden kierot kirot, antaa anteeksi typeryyden salaperäinen kukoistus ja etsiä vaihtelun vaikutelmia Vienan veljesmaan raukoilta rajoilta. Terve talvinen taival lumikimmellyksinesi, terve korpimaisemain tähtinen taivas ja autioiden salokankaiden ikuinen hiljaisuus! Täällä, luonnotarten viileissä helmoissa, karisee päältämme pahan mailman kuona — täällä ihminen, taistelijakin, kapinoitsijakin, tuntee ihmisoikeuden järkähtämättömän ihanteen ja kokoaa henkeensä sitä alkuvoimaa, joka on mailman suola. Oppositsioonin vakaumus, usko uussyntyiseen ihmiseen, jota ei taikausko vangitse, vaikka rautakahle kytkisikin. Suomen kansa elää vielä luolaihmisen elämää, pedot piehtaroivat sen asunnoissa ja aniharvalla on oma rakentama majansa lujalla kalliolla. Olkoon vertaus lingottu tällä lähtömme heleällä hetkellä.
Ja nyt, arvoisat lukijat, pysykää peräköydessämme, kun Alanteen järveltä, Waldemar Churbergia muistellen, suksinemme, pulkkinemme ajaa koppelehdimme halki rämekorpien Vuokin järven jäälle, sivuutamme eläköönhuudolla Elias Lönnrotille Niemen vanhan talon, jossa kalevainen keräilijä kerran yönsä vietti pirtissä, nousemme iltatähtien syttyessä Mäkelän pihalle ja ajaa karkuutamme laulellen halki mehevien metsien, sivu satasylisten halkopinojen Materon talonpoikaiskartanoon, jonne kirkonkylältä karttuu 2 1/2 peninkulmaa.
Tähän yövymme, sillä tästä on meillä toivo saada kolmas matkatoveri Karjalaan. Taloon on nimittäin sijoitettuna kiertävä maamies-opisto, Vuokin ensimäinen niinsanoaksemme yliopisto tahi korkeakoulu, jossa iloinen mustapartainen nuori agronoomi iskeskelee inhimillisen tiedon kipunoita korkeavuokkilaisiin aivoihin yhdessä laulurakkaan maatalousneuvojan ynnä parin neitseen kanssa, joilla kullakin on erikoistehtävänsä vuokkilaisen mailmankatsomuksen uutisviljelyksessä. Kas tuossa hän, parrakas, jo seisoo avopäin vastassamme ja taluttaa pulkkaporon hymyillen nurkan taa sekä toimittaa auliisti jäkälää molemmille härille. Sitten mennään sisään "omalle puolelle" ja voi sun tuhannen turkkilaista, kuinka heillä, näillä maahengen professoreilla, on kodikas supisuomalainen pirtti pitkine seinuslautsoineen, honkapöytineen, lämpimine kiuvasmuureineen! Karhun- ja porontaljat sekä karhunkallot ja pyssyt hohtavat kirkashirsisillä seinillä, mutta vielä kirkkaammin loistavat vaarnoissa kullatut poronlänget. Eipä luulisi olevansa vuokkilaisessa tuvassa, sillä russakatkin ovat ajetut käpälämäkeen ainakin tältä puolelta pihaa. Tarjoilukin on isänmaallista: se paistettu vasikka syödään suomussalmelaisen pikleksen kera ja kastikauhan varsi on niin korutaiteellisesti maalattu että tekee mieli puraista pala varrestakin jälkiruuaksi. Veli Brynolf on näet armoitettu taiteilija, joka rumimmastakin vuokkilaisesta pahkakupista ranskalaisen ripoliinin avulla kirjailee sellaisen korukapineen että tuskin Jaappanin keisarilta löytyy niin kaunista vellikuppia. Suokoon taiteiden ylihallitus hänelle varoja ja apuvoimia sivelemään siroiksi kaikki muutkin Vuokin avaran kylän harmajat pahkakupit ja käkkyräiset puukuirit!
Mutta jättäkäämme syrjään nämä maalliset asiat ja mainitkaamme se taivaallinen ilmestys, jota meillä oli onni ehtoollisen jälkeen ihailla Materon peltokinoksilla porojamme evästellessä. Revontulet ne nimittäin olivat hulmahtaneet palamaan sinä yönä ja salaperäisiä haamuja vilahteli viluisella taivaalla, joka tähtikiiluisena kaareili yli Pärsämön uhkean järviselän. Tämä juhlallinen näky oli kuin nykyaikuisen sotatanteren kaukaista katselemista. Tykkien jylinätä, granaattien räjäyksiä ei kuulu, mutta viileskelevistä tulenkielistä ja savupatsasten suitsutuksesta voipi arvata, mikä pauhina siellä käypi… tuolla kaukana. Se on pohjoisnavan salaperäistä taistelua: jäämeren ikitursot ja ilmapallotieteilijät siellä lyövät kamalata leikkiänsä maatähden piirissä. Puuttuu vain pyrstötähti, joka yhdessä sekunnissa tekisi lopun sekä revontulista että taivaansalaisuuksien tutkijoista? Mutta sehän onkin tulossa, sehän lähestyykin hirmuisella vauhdilla, sehän kiitääkin paraikaa kohti Vuokkia kuin hiidenhirvi sata sarvea päässä ja valkea saparo pystyssä — siitähän kansanvalistuksen kalenterikin jo mainitsee! Ja silloin tulee mailman loppu Vuokin rannalle ja vanhan herastuomarin piipunnysä ja iänikuiset tulukset kirpoavat käsistä, lentävät Kyllölästä Viiankiin asti ja silloin tulee myös loppu tervatynnyrien kruunaamisesta ja "Mokulan kirkko" kaatuu ja "Rämsän kaupunti" hajoaa, ah siunaa ja varjele. Eläkööt revontulet ja luonnon uhma sydänmailla, kauvan eläköön Vuokin rahvas vielä "mailman lopunkin" jälkeen ja eläköön myös leikinlasku tänä huhtikuun aattoyönä.