— Mittee sitä kirkonkylään kuuluu?
— Eihän sitä kummempaa kuin sitä mailman loppua. Sitähän nuo hokevat täälläi. Esivallaltako se…?
— Joo, senaatista…
— Vai sennaatista! Joo…
Me olisimme nähneet ihmeellisiä unia siinä Materon uuden tuvan lattialla loikoessamme, ellei yhteisestä sopimuksesta olisi hypätty ylös anivarahin aamulla vähää ennen kuin aurinko tulipunaisena keränä kurkisti Jysmänseljältä päin ja valaisi jäätyneet hanget. Alkoipas nyt ankara kilpa-ajo Vuokin järvellä, kun neljä poroa porhalsi jäälle, sillä neljäskin urheilija läksi meitä saattamaan Kärkkälään asti. Ajaa helskyteltiin aamutuimassa Vuokin rantoja pitkin niin innokkaasti ettei joudettu poikkeamaan oikeaan eikä vasempaan, vaikka käymätaloja olisi ollut taipalen varressa ja sekä Kovalainen että Viikko Kyllönen varmasti olisivat pitäneet huolen siitä ettei vieraita ikävä olisi haitannut. Vuokin valistukselle muistimme sentään kohottaa yksinkertaisen eläköönhuudon kylän uhkean kansakoulun sivu ajaessamme — se nimittäin lienee ainoa rakkaan isänmaamme kansakoulu, joka opettajan ja oppilasten puutteessa on jätetty tyhjänä seisoa törröttämään kauniille järven rannalle, Rimpilän raunioitten viereen. Vuokkilaiset ovat kai ajatelleet että parempi on koru kuin loru, ja jos Herra suopi, niin he vielä rakentavat kellotornin tämän jalon opistonsa harjalle ja kerran koittaa ehkä sekin pääsiäisaamu, jolloin Jumaliskylän eukot ajavat ihka omaan kirkkoonsa kuulemaan jonkun Tiikkajan pojan sulosanaista saarnaa. Ken elää, se näkee! Ihana oli aamu, jona ajelimme pitkin Vuokin peninkulmien pituista järveä, ja virkeällä tuulella olivat poromme, mutta pahasti viileskeli hanki pulkan pohjaa. Kinnulan talon kautta kävi kulkumme pysähtymättä sivu metsäisten saarien pitkin Jysmän selkää. Hiihtipä meitä vastaan vanha mies, jonka parta aamutuulessa häilähteli, teki hyvän päivän ja häipyi taaksemme, mutta olimmepa hänet ehtineet tuntea hietajärveläiseksi pitäjän kuuluksi verkonkutojaksi, karjalaisveriseksi Jaakko Huoviseksi. Leipäpalan takia tämäkin mies oli seitsemän peninkulman taipalelle työntynyt! — Jo läksivät toverini, jotka molemmat ajelivat suksilla, nousemaan Saarivaaralle, mutta minun pulkkaporoni, joka oli nuorin joukossa, oli kovasta ajosta äkkiä uupunut ja alkoi jäädä jälkeen. Se heittäysi maata kinokselle ja uhkasi tehdä täydellisen lakon. Silloin ymmärsin menetelleeni kokemattomasti siinä että olin sen perään valjastanut puisevan pulkan, kun toisilla oli lähes puolta kepeämpi kuorma. Saarivaaralle saavuttua annoimme veturiemme levähtää ja Anttilan talon kujassa härkämme kilvan jyrsivät jäkäläpantioita vieläpä märehtivätkin sillaikaa kun me murkinoimme vuokkilaisen aamiaisen, maitoperunaa, kalaa ja mustaa kahvia. Isäntä oli Ameriikassa käynyt ja tinki puhumaan "ingliskaa", jossa kielimurteessa me suomussalmelaiset olemme heikonlaiset. Veli Brynolf hän hartaasti tutki jokaisen puulusikan taiteelliset naarmut, vieläpä lapsenkehdonkin hevospirtissä. Pistäysimme myös savupirttiä katsomassa ja täytyy tunnustaa että se terveydellisesti on parempi keksintö, koska ilma siinä pysyy paljon puhtaampana. Siinä asui vuokkilainen vanhapoika ja pari vanhaa neitsyttä — aivan harvinainen poikkeus Suomussalmen fauna fennicassa, sillä naimista ei pidetä täällä puolessa syntinä. Anttilasta ajoimme Kajavan taloon, jonka muka salaisista rikkauksista kansantarina kertoo kummallisia juttuja. Siinä sopii matkalaisen tupakoida vieraskamarissa, jonka seinällä paistaa vaasalaisen sokuritehtaan reklaamiryökkynän korea kuva, ja Matti, nuori isäntä, on tolkun miestä juttuamaan, kuinka vuokkilaisilta hevosilta katkeilevat säpäleiksi päitset, suitset ja marhaminnat, kun ne Karhulan pihassa käydessään sattuvat kohtaamaan "maisterin poron". Matin paljastuksia kuullessa en voinut olla muistamatta korkeamman asteen ekvatsiooneja, siksi tukalalta tuntui asemani… Kajavasta ajelimme hissukseen Murtovaaraan, jossa poromme taas saivat jäkälää ja me itse nautimme erämaalaista silavaa. Talo on vanhanaikuinen, vanha isäntä oikea sydänmaan tervasjuurikka, saatpa tovin-aikaa kiskoa ennen kuin yksikään säije hänessä värähtää. Lapset, russakat, kissa ja ruuna elävät hyvässä sovussa karstaisessa pirtissä. Murtovaarasta läksimme edelleen itää kohti ja, jotta pitkän korpitaipaleen perille pääseminen olisi taattu, tehtiin se vaihdos että minä hyppäsin suksille ja toverini Heikki, aina kristillismielinen mies kaikissa mailman murheissa, otti kuskatakseen lapinahkiotani. Aurinko oli jo lakannut paahtamasta ja ilma viilennyt ihanaksi kevättalven pitkäksi ehtooksi. Suloista olisi ollut ripeä ajelu läpi hauskojen havustojen, mutta puolitaipaleessa jo uupui sama poro, joka kerran oli ehtinyt pulkan vedossa väsyä. Mahdollisesti se oli jollakin tavoin pahoinvoipakin, sillä vaahto pursusi sen suupielistä. Turhaan me vuoronperään koetimme sillä ajaa ja kaikki tavanmukainen hoputtaminen meni hukkaan. Lisäksi katkaisin toveriltani hänen suksensa ja nyt ajeltiin siis pulkalla, kärettömällä sivakalla ja lakkoporolla. Asema kävi siksi tukalaksi että yhteisen konferenssin mukaan, joka pidettiin, suurella suolla, onneton petra sidottiin rämeenlaidassa törröttävään naavapuuhun ja jätettiin siihen. Pimeys jo peitti metsät ja me ajoimme edelleen, kaksi miestä yhdellä porolla, kaksilla suksilla seisten, ja veli Brynolf pulkassa. Matkatoverimme Heikin poro näet kantoi itse pimeyden ruhtinaan nimeä ja, kuten tunnettu, tällä sarvipäällä riittää voimaa lennättää perässään kaksikin aikuista urosta. Veli Brynolfin härällä oli viattomampi nimi ja sarveton päälaki ja sentähden sitä ei koskaan vaivattu kahden hengen painolla. Niin saavuimme Kelloon, hiljaiseen taloon. Ihmiset olivat jo maatamenossa.
— Onkohan talossa hevosta?
— Iltaa…
— Minä kysyn että onko talossa hevosta?…
— Kuuluuko sitä mitä — vieraalle…
— Onkos hevosta?