— Ei ouk kotona. Kajjaanin reissulla on. Lienettekö sivuuttaneet?…
Riensimme yli peltojen toiseen taloon, jonka nimi on Loukko. Siitä saimme hevosmiehen korjaamaan haltuunsa uupunutta poroa, mutta itse kiiruhdimme edelleen ehtiäksemme yöksi määräpaikkaan, jonne enää sanottiin karttuvan ainoastaan nelisen kilometriä. Alakuloisia rämemaisemia nyt talvitie suikersi. Näki ettei sitä oltu viikkokauteen ajettu, sillä tuisku oli peittänyt jäljet, mutta tienkallo tuntui. Rämeet päätyivät järveen ja sen ylitse ajettuamme nousimme maihin talon kohdalta, josta vielä siinsi tuli akkunasta. Tässä sijaitsi nyt Kuivajärven pieni karjalaiskylä, Vuokin sopukka, Venäjän veräjä, aivan erikoisasemassa elelevä taloryhmä, joka ei kuulu varsin Venäjään eikä suorastaan Suomeen, vaan keinahtelee sekä henkisesti että aineellisesti molempain sivistyspuitteiden välissä. Tuskin olivat porotiukumme helähtäneet talvi-illan pimeässä, kun jo pihalle syöksähti parvi avopäistä naisväkeä, joiden vaatetuksen tottunut silmä heti erotti karjalaiskirjavaksi.
— Mistä sie olet? Kusta matatah vierahat? Tulkoa meille! Suomen herrojako hyö ollah? Vai Suomussalmen kiriköltä. Terve vierahille! Tulkoa perässä toiseh taloh!
Kuin paras pikajuoksija riensi joku tyttöihminen viestin vientiin ylös toiseen taloon, niin ettemme poroinemme pysyneet hänen kintereillään. Kohta olivat härkämme paaluihin hihnoitettuina, jäkäläpaakut edessään, ja itse astuimme sisään valoisaan pirttiin Oleksi Saavisen taloon.
— Terveh vierahille! Min sanotte hyvän sanoman?
Minulle olivat kuivajärveläiset entuudesta tuttua väkeä, tovereilleni vain oli kaikki uutukaista. Kateltiin ryhdikäs isäntä ja emäntä, kateltiin talon tyttäret, tanakka Tarja ja pirteä Outi; tuossa astahti vastaan myös entinen Tsenan impi, nuori minna Tarja, joka ilosta loistavin silmin tervehti tuttavaa. Kohta istuttiin kirkkaan samovaarin ääreen toisessa huoneessa, jonka nurkassa kiiluva pyhimyskuva myös hymyili ikäänkuin joku vanha kultainen täti, joka mielellään suvaitsee hilpeätä pilaa, kunhan hänelle vain osoitetaan säädyllistä kunnioitusta eikä liioin puhuta hänen kauniista tekohampaistaan. Sanomattakin on selvää että nuorempi toverini, kristillismielinen mies, heti olisi ihastunut kuivajärvettäriin, mutta jääköön tässä juoruamatta, keneen hänen rehellinen hempensä kohdistui. Me yleensä satuimme jokainen luonnostamme olemaan filosoofi Platon tunnustajia ja jos emme sitä olleet olisi, niin ainakin siksi olisimme tulleet heti karjalattaret kohdattuamme, siinä määrin puhtaita tunteita virittävät nuot rajaseudun luonnontyttäret miehen rinnassa. Kyllähän Heikki lauloi ja Brynolf hymyili mustan partansa sisästä punaletkuista piippuaan sytytellessään väentuvassa, mutta siihen rajoittuivatkin maalliset suhteemme. Suloisesti uinailimme me lattialla kalevalais-pravoslaavnisessa ilmakehässä, ja konsa talon tyttäret aamulla marssivat sisään meitä katsomaan, niin kajahutimme makuultamme heitä vastaan sellaiset suomalaiset loitsulaulut että Outi neiti oitis innostui leipomaan meille juhlapiirakat, kalitat ja shankit, ennustipa vielä shultsinaakin jahka Akonlahdelta palajamme. Mutta kaikista ihanin aamutervehdys oli se että eilen uuvahtanut porohärkä reippaasti saapui luoksemme tuoden terveiset perästäpäin, loukkolaisen suutarin ohjaamana, ja silloin teimme me pyhän päätöksen että pulkka jääköön pois matkasta ja joka mies astukoon sivakoille, joita voi lainata Kuivajärven kilteiltä tyttäriltä. Kuivajärven kylän muodostaa ainoastaan viisi kruununtorpan oikeuksilla varustettua taloa, jotka kaikki ovat parin kivenheittämän päässä toisistaan ja joista viidettä paraikaa rakennetaan surkean palon jälkeen. Kylä on vienankarjalaissyntyisen Huovisen suvun alkujaan asuttama ja vieläkin ovat useimmat Huovisia ja heimolaisia. On Iivanaa, on Hilippaa, on Huotaria, on Miihkalia. Mitään rukoushuonetta ei ole eikä sellaista näytä kaipaavankaan, siksi hyvänsävyistä on heimo, jonka keskuudessa harvoin nähdään pappeja. Kyllähän oululainen Lebedeff käypi ja piispa Kyprianuskin joskus kurkistaa, mutta Kuivajärvessä on liian vähä vettä Jordanin kylpyjuhlaksi. Väki on luonnonkristittyä, sen vaikutuksen se matkailijaan tekee. Suomalais-oikeauskoista kansanvalistusta edustaa tässä syrjäsopukassa opettaja Sakari Jouhki, joka jo on askaroinut Kuivajärvellä kuudettatoista vuotta ja opettanut kohta satoja tyttöjä ja kymmeniä poikia rajan molemmin puolin lueksimaan, kirjoittelemaan ja hiukan laulamaankin. Hän on suomalaishenkinen entinen Lappeenrannan rakuuna-aliupseeri, jolla on puolisona umpi-venakko, joka hänelle on lahjoittanut yhtä monta tervettä lasta kuin karttuu peninkulmia Suomussalmen kirkolta Kuivajärvelle. Jouhkilla on ansionsa, sillä ei kuka tahansa rupee elämänsä-ikää repalehtimaan näillä raukoilla rajoilla. Ikävä vain ettei opettajalle ole puuhattu omaa koulutaloa, jotta ei aina tarvitseisi ryömiä kylänisäntien jalossa. Valistamismerkitys tällä rajaseudulla ei ole aivan vähäinen ja, tottatosiaan, jos vallassani olisi, siirtäisin huomissa päivänä Vuokin autiona seisovan kansakoulun Kuivajärvelle ja näyttäisin sekä yli- että ali-vuokkilaisille pitkää nenää. Huomatkaa että kuivajärveläisessä rajakoulussa soipi kansankieli, kaikuu kalevalainen laulu ja että laulua rakastetaan eikä tietoja vierota, kuten valjussa Vuokissa. Viivyimme lähes koko päivän kylässä vieraillen vuoroin kussakin talossa, jotka huoneittensa puolesta ovat mallikelpoiset ja joista korkea-vuokkilaisten napatalojen sopisi ottaa esimerkkiä. Vuokin raskasmieliselle, mustavaatteiselle naisväelle kelpaisivat myös Kuivajärven naiset elävyyden esikuviksi: he ovat avomielisiä, hilpeitä raskaissa miesten töissään, runollisia lasten hoidossa, seurustelutaitoisia kotioloissaan ja yleensä toteuttavat sen elämän ilon, jota vuokittaret epäilevät synniksi. Karjalainen nainen ei yleensä häpeä sydäntä, ei itkua eikä naurua eikä herkkiä tunteita, mutta meidän jäykillä Suomettarillamme on sydän niin syvällä että vieras joskus luulottelee ettei sitä ole olemassakaan tai että laupias Jumala on sen unohtanut heille luomasta. —
Kun ilta oli viilennyt, valjastimme poromme suksien eteen ja läksimme ajelemaan yli rajalinjan, joka rämemaisemia halkoen leikkaa jonkun lammen tuskin kolmen kilometrin päässä Kuivajärveltä. Ei tarvitse kauvan ajella suikertavaa, syväkuoppaista talvitietä ennenkuin maisemat vaihtuvat hilpeämmiksi ja tie, johon on yhtynyt takaapäin tuleva mökkikylän hotu, nakkelehtii yli niittynotkojen ja hauskojen metsäjärvien ja kaartaa Lytän järvelle, jonka jyrkällä rannalla — vajaan peninkulman päässä Kuivajärveltä — sijaitsee ensimäinen Venäjänpuoleinen pikkarainen Lytän kylä. Pistäysimme muutamassa mökkipirtissä, jossa hyllyvärintainen tytär vikkelästi lennätti meidän eteemme "stolalle" kiehuvan samovaarin ja jonne naapurin naiset ja lapset heti riensivät meitä utelemaan. Tämä pienen pirtin väki ei ollut erittäin kaunista, ukko oli harvinaisen juro ja vihaluontoinen ja kielsi ankarasti meitä sytyttämästä paperossejamme, mutta eräs naapurin nainen herätti piirteittensä säännöllisyydellä ja neitseellisellä kauneudellaan meidän huomiotamme. Meidän oli vaikea uskoa että hänellä oli viisi lasta, sillä suomalaiset viiden lapsen äidit eivät kolmanneksi osaksikaan säilytä sellaista kukkaisulkonäköä kuin joku miehelle mennyt Lytän nainen. Viehättävintä on merkillepanna se harvinainen itsetiedottomuus, joka näissä karjalaiskaunottarissa ilmenee ja jota eivät mailman keimailijat ole olleet tilaisuudessa turmelemaan. Hiljaisella kiitollisuudella havaintoja tekevä vieras aina erkanee näistä tällaisista ilmiöistä ja päivittelee vain sitä ettei hänellä ole ollut valokuvauskonetta mukanaan kohdatessaan vihannan ruusun kaukana korvessa. Ja nämä tällaiset — ensi- ja viimekertaiset — ilmestykset pakoittavat hänet miettimään, mistä kaikesta se riippuu että ihmiset eivät pysy kauniina, vaan etenemistään etenevät siitä jumalankuvasta, joksi heidät on tahdottu luoda?
— Mikä tässä talossa on sukunimenä?
— Omenainen!
— Entäs tuossa naapurissa?