Meidät opasti koulutalolle surkean, mutta jotakuinkin lurjuksen näköinen nuorukainen, joka kuului olevan papin velivainajan poika ja tänne lähetetty — sivistymään, kuten kuulosti. Kuului olevan aikomus hänestä sorvata virsiseppä tahi tiakka jonnekkin toiseen pitäjään. Drugiimi slavaami (toisin sanoen) tästäkin oli tuleva sielunpaimen, sillä niin oli setä Gabrielistakin tullut, kun ensin palvella retosteli virrenveisaajana kymmenisen vuotta sekä sitten diakonina toiset kymmenen vuotta — Vuokkiniemessä, jossa sai Vienankin vettä viljemmin kuin täällä laihoilla latvuksilla. Latvajärven entisestä tiakasta oli tehty sotamies, vaan nykyään kuului olevan lukkarina parisenkymmenikäinen upi-ummikko nuorimies, Kemistä vai olikohan Arkangelista asti tänne työnnetty kruunun kasvatti, isätön, äiditön olento. Vahinko ettei meillä ollut aikaa käydä tätä vasta saapunutta tiakkaakin kunnioittamassa. Hänen kerrottiin asuvan hiukan syrjemmässä, ypöyksikseen, eikä hän vielä puhellut kenenkään kanssa, kuului vain leipiä leivoskelevan, kuin paraskin jauhomunkki. Näin hengellinen sääty raukoilla rajamailla kukoistaa kuin hedelmäpuu, joka antaa sadon aikanansa.
Astuimme sisään Latvajärven kansakoulun välikäytävään ja rohkaistuamme itsemme nakuttamaan ovelle, jonka takaa kaikui nuoren opettajattaren heleä ääni, saimme kohteliaan luvan päästä suoraan luokkasaliin, jossa lasten opetus paraikaa riehui. Vikkelästi kannettuaan meille, tuiki tuntemattomille miehille, sirot tuolit istuimiksi seinäviereen, ei nuori venäläinen neiti vähänvähääkään näyttänyt hämmästyvän epälaillisten inspehtoriensa tulosta, vaan jatkoi häiritsemättä opetustaan. Se oli silkkaa sihisevää, kilisevää venättä, mutta lapset, joita oli noin 15 ja joista useimmat olivat pikkutyttöjä, olivat karjalaisia — eikä kauvan tarvinnut seurata opetuksen menoa ennenkuin selvästi huomasi etteivät nuot pienet raukat ymmärtäneet seitsemättä osaakaan siitä kaikesta mitä innokas opettajatar puhui. Opetettiin matematiikkaa venäjäksi lapsille, joille olisi ollut yllinkyllin järjenponnistelua, vaikka laskuopilliset tehtävät olisi saatu sanella karjalaksikin — siksi vaikeita ne olivat tällä asteella. Kymmeniä kertoja sai opettajatar kerrata lauseitaan ennenkuin hänen onnistui lypsää yhtä ainoata oikeinsattuvaa, arasti mutistua vastausta, ja kahden kielen ymmärtäjän kävi ehdottomasti sääli tätä papukaija-leikkiä, sääli sekä opettajatarta että oppilaita. Kaikki olivat viattomia siihen että hyvät humalat menivät hukkaan! Kierot olosuhteet yksinomaan olivat syypäät!
Koulusali oli tilava ja valoisa, opetusvälineet seinillä hauskan näköiset. Suomalainen mies, suomussalmelainen Renne Toivanen, oli tämän laitoksen rakentanut. Jos olisin pan-finni, niin huudahtaisin kuten joku pan-slavisti: katsokaa, mistä apu on etsittävissä! vot ano, eikö tämä ole hengellinenkin vertaus? Bjeda! kajahtaisi kai vastaus toiselta puolelta…
Kun tunti (urok) oli loppunut, pyysi opettajatar meidät sisähuoneeseen, joka myös teki iloisen vaikutelman kirkkaine hirsiseinineen. Antautuessani keskusteluun neiti Feodorovan kanssa lausuin heti ensimäiseksi säälini hänen raskaan lähetystyönsä johdosta, jolloin ilmi kävi että tämä nuori nainen tuskin tajusi, mistä oikein oli kysymyskään. Hänet oli tosiaan vain "lähetetty" tänne erämaahan ja luvattu hänelle tavallista parempi palkka. Kun tiedustin, eikö hän tuntenut opetuksessaan kaipaavansa jonkun verran kansankielenkin taitoa, myönsi hän kirkkain silmin ettei tuo taito haittaisi, vaan kuinkapa hän, yksinäinen muukalainen, oli tilaisuudessa kansankieltä oppimaan? Syksyllä, tänne saavuttuaan, oli hänellä ollut hirveän ikävä, vaan nyt alkoi jo tottua kummalliseen asemaansa.
Hän ei osannut eikä ymmärtänyt yhtään sanaa suomea, mikä oli kummastuttava ilmiö sentähden että hänen vielä elävä äitinsä oli puhdas suometar, Kuokkanen sukujaan, joka Vienan Kemiin kulkeuduttuaan oli joutunut naimisiin postitelegraaffivirkamiehen kanssa. Petrosavodskin naiskimnaasin oli tytär läpi käynyt eikä tietänyt, oliko hänellä mahdollisesti sukulaisia Suomessa. Tässä yksi niitä tuhansia tapauksia, jotka todistavat, kuinka pian suomalaisemme muukalaisten keskessä hylkäävät oman kansallisuutensa iäksi päiviksi. Kuvitelkaa että supisuomalaisen naisen tyttärestä tehdään karjalaisten opettajatar — ja hän on kuitenkin vento venakko! Suomen oloista ei hän suuria tietänyt, äidin maa oli hänelle terra incognita, venäläistä kirjallisuutta oli hän kouluaikoina hiukan lukenut. Kummastuksissaan hän kuunteli, kun kerroin että me ainoastaan yhden päivän matkan päässä hänestä pidämme puheita, iltamia vieläpä leikimme teatteriakin. Täällä, satojen neliöpeninkulmien piirissä ei voitu toimeenpanna yhtä ainoata nuorison kokousta. Varikset vain pitivät konserttia metsässä. Svjataja Rusj!
Miellyttävän vaikutelman muuten aikaansai meihin turisteihin tämä Latvajärven lapsiriepujen utshitelnitsa ja toivoisinpa että hän, neiti Feodorova, jonakin kauniina kesäpäivänä hylkäisi joutavat ennakkoluulonsa ja lähtisi astua sipsuttamaan vieraskäynnille pitkin suoportaita meidänkin peljättyyn suuriruhtinaskuntaamme. Se kai sentään kävisi helpommin kuin hiihtäminen, jollainen ehdotus tätä neitiä makeasti nauratti, kuten puhdasveristä venakkoa, joka oikeastaan lieneekin luotu vain samovaaria hoitamaan. Vikoilenpa vähin että joku meidän pojankirjoissa olevista rajavallesmanneista mieluusti rientäisi neitiä vastaanottamaan, unohtaen viinan väijynnät ja passintarkastukset. Jumala kyllä huolen pitäisi kielen oppimisesta niin puolelta kuin toiselta.
Minulla ei ole enää paljon lisättävää matkakertomukseeni. Kun petramme taas olivat syöneet itsensä täyteen harmaata jäkälää — venäläinen nimittää sitä valkoiseksi sammaleksi — lausuimme iltapäivällä hyvästit kaikille Karhuille ja Karhun pennuille ja käänsimme kulkumme suoraan kotimaata kohti, sillä kevätkeleihin ei ollut luottamista enempää kuin "Voknavolokin" (Vuokkiniemen) tshinovniekkain maantien rakentamiseen. Latvajärven jäällä puhalsi niin vimmattu tuuli että porojemme korvat pyörivät kuin väkkärät ja koreat lapinharakkamme hulmusivat kuin mitkä revontulet. Vasta mantereeseen päästyä rupesimme taas oikein ajelemaan suksillamme pitkin lakeita suon soikkoja, joita valtatie talvella viilettää mestarillisesti vältellen mäkiä ja vaaroja, jollaisilla maisemilla vuorostaan kesäpolut kiertelevät. Aurinko oli paahtanut toisen puolen jalasjälkeä niin syväksi että meidän oli pakko usein ajaa yhden suksen varassa eikä sellainen suinkaan ole helpointa urheilua.
Vasovaaran kurja, vaikkakin komeaseutuinen karjalaiskylä ei saanut meitä enää pysähtymään viimeisen saijulasin juontiin, vaan muutaman hökkelin pihalla hetkisen pakinoituamme köyhäin rajalaisten kanssa, joita käy siinä määrin surku ettei ihminen osaa mitään sanoa, jatkoimme matkaamme länttä kohden.
* * * * *
Noinikään porolla lähestyessä kotimaan hiljaista rajalinjaa, seljän takana tsaarin koko mahtava valtakunta, viriää matkailijan sielussa kummallinen, juhlallinen tunnelma. Hänen sielussaan kangastelee ääretön tasapinta, jolla määrättyjen perintölakien näkymättömille perustuksille järjestetty yhteiskunta elää ja toimii vuosisadasta toiseen, vuosituhannesta vuosituhansiin. Tätä ääretöntä elämän massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, sillä atoomi on kiinni atoomissa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä on myriaadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa eikä raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko massaa. Mutta: — tämä vuosituhansien paikoillaan päilyminen on siittänyt aste asteelta kypsyvän kärsimyksen, joka kohoaa kuni sininen raskas savu ylös lepäävästä massasta: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Se liitää, leijailee ilmassa ikäänkuin harmaja havukka, se soittaa kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä yössä aivankuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu — ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu…