Hiljaisuudessa kärsivä, pelvossa kapinoitseva Venäjän valtakuntalaisen henki! Se se on. Ja siinä on suuri lohdutus kaikille, kaikille — sortajille, jos sellaisia on olemassa, — sorretuille, jotka pelastusta hautovat. Pelastus on vain yhteinen: — ei mitään pelastusta! Ainoastaan väräjävä, kaikkea kaipaava, katkeroiva, omaan epätoivoonsa tyytyvä yhteiskunta-ihmisen henki.

Tunnelmat voivat olla vääriäkin… Kenties tämäkin oli?

* * * * *

Latvajärvestä on talvitietä ainoastaan 5 virstaa Vasovaaraan,
Vasovaarasta Suomen rajaan on myös 5 virstaa; tästä Raatet
nimiseen ensimäiseen taloon Suomussalmen puolella 2 kilometriä,
Raatteesta Parvalaan on 3 kilometriä. Raja leikkaa suorassa kulmassa
Raatteenjärven.

Jos olisin kansainvälinen runoilija eikä poliittisia runoja pidettäisi vaarallisina, niin tekisinpä laulun siitä suuresta petäjästä, joka seisoo rajalinjalla Raatteenjärven rannalla ja lautuvine latvoineen niin salaperäisen suruvoittoisesti humisee sivukulkijalle. Minusta siinä suuren petäjän huminassa, leutotuulisena kevättalven iltana, kuuluu joku vinkuva, syyttävä sävel. Ketä hän syyttää tuo korkea korpipetäjä, mistä hän moittii tuo kohajava kokkohonka? Käykööt uteliaat sitä itse kuuntelemassa, tutkikoon kukin kulkija erämaan vanhuksen vihanvärisevää huokausta. Minulle hän vain noinikään suhahti, ajaa helskyttäessäni hänen sivutseen peuralla: "Runottomia olette te nykypolven ihmiset, arkipäiväisyyden orjia olette te kaikki, sekä suomalaiset että venäläiset, ilman omaatuntoa olette te ryöstäneet kanteleen karjalaisiltakin — kanteleen, jota ette itse kykene soittamaan!"

En ollut kuulevinani tuota petäjän syyttävää suhinaa, kiiruhdin poroani — ja ajoin Suomeen. —

Pistäysimme sisään erääseen Suomenpuoleisista pirteistä. Mikä kova vastavaikutus hempeän Karjalan jälkeen! Mikä hengen jurous ja mikä aineen raakuus! Ei yksikään pirtissä olijoista hievahda, tuskin yksikään vastaa matkamiehen tervehdykseen. Miehiä istuskelee lakit päässä, sylkemisen roiskinta kuuluu joka nurkasta, piipunnysät tupruavat tukahduttavaa savua, pirtin lattia on musta, märkä ja pahansiivoinen, russakat kihisevät seinänraoissa, ruuan jätteitä ja likaisia astioita viruu pöydällä, kahvipannun kylki on nokimusta; resuinen, haisevanlikainen virsikirja lepää akkunalaudalla — suloinen isänmaamme! Ja näin on melkein poikkeuksetta joka talossa, olkoon talon isännällä vaikka rahoja pankissa. Ei kukaan virka niinkuin Vienan Karjalassa, "terveh vierahille"; pitkällisen, epäluuloisen vaitiolon jälkeen järähtää vasta kysymys: "kuuluuko sitä mitä?" johon ei tee mieli vastata mitään, mutta täytyy kuitenkin vastata, sillä maassa on oltava maan tavalla, taikka muuten: maasta pois.

Illan jo pimetessä ajoimme Vuokin Parvalaan. Talossa on liki puolen tusinaa emäntiä ja ainakin tusina nuoria ja vanhoja isäntiä ja täytyypä olla entuudesta perehtynyt huiskinhaiskisen kartanon oloihin ennenkuin löytää sen lukon ja sen komeron, joiden kanssa matkailija hyvin sentään toimeentulee tuntien avutonta sääliä, kun täytyy ajaa esimerkiksi siunatussa tilassa oleva emäntä ylös pirtin lattialta saadakseen hiukan suuhunpantavaa sekä makuusijan väsyneille jäsenilleen. Hiessä piehtaroivalle poromiehelle olisi tietysti lämmin sauna paras virvoituspaikka, mutta eipä ole Suomen puolella aulista Outia, joka ihastuisi veli Huotarin suopeaan sydämeen taikka hänen akonlahtelaisiin antimiinsa.

Parvavaaralta karttui vielä 3 peninkulmaa kirkonkylään ja olipa meillä tekemistä sitä taivaltaessamme yhteen menoon mitä lauhimmalla säällä ja kelvottomammalla suksikelillä nuutuneilla kevätporoilla, jotka olivat täynnä permoja ja joista toverini härkä lyyhäsi. Talvipakkasella moiset taipalet olisivat leikintekoa! Edessämme vaelsi pitkä jono karjalaisia, jotka rekineen, hevosineen soluivat tavanmukaista reittiään Kajaaniin asti ja onnistuipa meidän sälyttää mekkomme ja laukkumme peninkulman verran heikäläisten rekeen. Tuontuostakin sattui heikäläisiä jonottain myös vastaan — näin jauho ja suola Suomesta nousee kauvas Sydän-Vienaan. Tämä kuormain kuljetus Vuokin Parvalan kautta on kerrassaan suurenmoinen kansanliike, joka ansaitseisi asiallisempaa huomiota uusia rautateitä suunnitellessa. Jokaisen talven kuluessa vierii edestakaisin Vienan Karjalan, Suomussalmen ja Kajaanin välisillä teillä kymmeniä tuhansia hevoskuormia! Tällaisia kaupunkimatkoja voidaan tehdä kymmenkunta talvessa yksillä hevosilla ja jokaisen edestakaisen matkan keskimääräiseksi pituudeksi saapi hyvin laskea 400 kilometriä, siis voipi yhden hevosparan osaksi joskus karttua neljätuhatta kilometriä yhden talven kuluessa. On siinä vuovaamista yli mäkien ja soiden. Mutta hevoset laihtuvat laihtumistaan ja kansa köyhtymistään köyhtyy!

— — —