Kiehkurasarvinen porohärkäni, mihin maan ääriin sinulla pääsisikään, jos oikein lujille ottaisi, ja mihin sinulla ei pääse, miten huimasti hyvänsä hihnaa huiskuttaa! Sinä kestät usein siinä, missä parhaat konkarihevoset eivät kestä, sinä viet voiton Suomen koirista, joilla ei voi ajella erämaiden halki, sinä huristat huohottaen lumipintoja, joissa Amerikan paras automobiili tarttuisi kinokseen, ja jalkamiehen jätät sinä ikuisesti jälkeesi, vieläpä myös hilpeän hiihtäjän. Mutta pohjoisnapaveturiksi sinusta ei olisi, sillä lihansyöjäksi sinusta, jäkälänmärehtijästä, ei liene kuuna päivänä, vaan siellä, äärimäisillä jääkentillä, sinut ehdottomasti voittavat eskimoiden sudensukuiset koirat. Kiitos sinulle siitäkin, mitä olet, kelpaathan ainakin ajokkaaksi Pohjoissuomen saloilla, Kainuun jylhillä takamailla!
— Älä hulluttele mies, nythän on lumimyrsky ja tiet peittyvät umpeen! varoitin minä toveriani, joka tammikuun 9:ntenä päivänä ajaa karahutti porollaan pihaan periäkseen minut retkelle, josta ennen oli sovittu. Mutta toveri, pienenläntä pielisjärveläinen liikemies, läiskäytti porokintaitaan, pyristeli itseään lumesta kuin riekko ja äännähti:
— Vaikka akkoja satakoon, päästä pitää!
Hän oli näet noita nykyajan propsipäälliköitä joka kirjaimellisesti osasi ottaa miestä kiinni sanasta ja härkää sarvesta. Epäillen valjastin poroni lumipyryssä ja me läksimme pihasta.
Tällä kertaa ajoimme alas Karhulan pappilan läntisestä portista päinvastaiseen suuntaan kuin mihin väylä vetää Vuokkiin tai Vienan-Karjalaan — meillä oli meno Näljängälle, jossa harvoin käydään.
Kärrysahon ("Värjän") sivu päästyämme olimme heti hempeässä tuiskun tuprakassa ja porot kulkivat laiskasti, sillä sää oli lauha. Emme kuitenkaan malttaneet poiketa Ämmän ruukin viimeiseen mohikaaniasunoon (Lastenkotiin), vaan ajoimme sillatse yli mustan sulan virran surkutellen ja naureskellen taaksemme jääpää tiiliröykkiötä korkealla ilmassa törröttävine rautapiippuineen, joka ikäänkuin mikä Baabelin torni tai egyptiläinen pyramiidi kohosi kosken korvalla kuiskien muinaisista loistoajoista. "Suomussalmen renesanssi-aikakauden viimeinen taideteos!" Täällä oli 60-luvulla eletty pulskasti, hyrrät pyörivät, jättiläismoukarit jyskyttivät, ahjot hehkuivat punaisina ja suuri vellikello korkeudessa pompatti kuin Jerikon kymbaali kutsuen kansaa kokoon, mutta nyt, puolen vuosisadan mentyä, ei tuosta miljoonanrakennuksesta, erämaan rautatehtaasta, ollut jälellä kohta kiveä kiven päällä. Tosin Bisi vielä eli ja piti hauskaa — "ukko Pisi", joka oli ollut tuon laitoksen viimeinen "vörvalttari", hän joka oli istunut korkealla ruuvituolilla jättiläispulpetin edessä ja tehnyt tiliä kuin isä jumala ratkaisten työläisten elämää ja kuolemaa. Jaa, veli Pisi eli vielä tuolla kurjalla Kanervavaaralla ja sen miehen ihmeellisissä aivoissa kohoaa vielä tänä päivänä Ämmän ruukki täydessä kukoistuksessaan, ja totisesti hän on mahtavampi kuin joku nykyajan Antti, joka nyt jauhomyllyä pyörittää Ämmäkoskessa, tai itse patruuni Lumma, joka nämät rauniot omistaa.
Me ajoimme sakenevassa tuiskussa uhkean Syväyksen (Jalon) sillan ylitse ja käänsimme poromme valtatieltä kaitaloiselle metsätielle. Veturimme sukelsivat nyt läpi satojen kaariporttien, sillä metsän solakat koivut ja näreet olivat tänä talvena paljon lumen painosta taipuneet luokeiksi, valkoisiksi vempeliksi, joiden köynnökset ainoastaan heinähäkki tai poronsarvi joskus karisteli alas. Mutta pian alkaa metsä harveta ja puunkannot juoruavat kulkijalle nykyajan maalaishistoriaa — me lähestymme taloa, joka on myönyt metsänsä tukkiyhtiölle. Pistäydymme Kurimon pirtissä, siellä häärii seitsemän poikaa reenjalasten teossa, mutta partainen isäntä alakuloisena miettii mailman häviötä — mies, joka ikänsä kaiken on raatanut raskaissa töissä eikä kuitenkaan pysty pääsemään entiselleen armottoman tulipalon jälkeen, jota oli luultu murhapoltoksi. Oli häntä aikanaan parooni "Reete" armahtanut antamalla rakennuspuut ilmaiseksi kruunun metsästä ja nyt menivät omat metsät puulaakille, mutta sittenkään ei talo päässyt puhtaaksi suomalaisen naapurikoston saastaisista kiroista.
— Eikö sitä vieraille kahvia keitetä? kysyy ystävällinen puolankalais-syntyinen emäntä, mutta me kieltäydymme, sillä harva tuttu kulkija pysähtyy pakotta Kurimoon virvoituksia nauttimaan. Ja tähän kai juuri on syynä eräänlainen puolankalaisuus, jonka vain paikkakuntalainen älyää. Isäntä ikäänkuin salaa sureksii…
Työnnymme poroinemme, pulkkinemme alas korpisoille ja huppuroimme lumessa, jota yhtenään taivaalta syytää. Nälkäkin jo alkaa suolia kivistää ja lyhkäinen päivä hämärtää. Porot kaahlivat huohottaen, on aivan mahdotonta ajaa juoksua. Mitenkähän meidän oikein käynee, kun uhitellen läksimme? Ukko pilvien pitäjä, hattaroiden hallitsija pöllyttää silmät, korvat täyteen patjauntuviaan, ja Mielikki, metsän emäntä, taikoo petrojemme koipia minkä kerkiää — sinipiikoja ei näy, taivas ja maa vaahtoaa valkoisenaan… Pesiön lahden perukka, Myllyjokiranta — tämä on kesällä hauska taival, mutta nyt se on hankala, hankala — niinkuin kansan kieli käsitteen naulitsee. Tuuli viheltelee alakuloisesti kelohongan tikanreijässä, muunlaisia honkia kuin tikan puhkomia ei näillä vetten varsilla enää olekkaan. Ikuisten honkain runollinen humina on totisesti hävinnyt kirkonkylämme liepeiltä, pärepuut ja propsit siellä vain suhisevat suloisin toivein: jospa saisi rauhassa kasvaa viisikymmentäkään vuotta!
Askel askeleelta vetää junnaavat porot pulkkia, jotka viiltävät syviä vakoja umpitielle. Kuljemme pienen aukeaman ohi.