— Ajahhan itse!
Mutta ei kummankaan poro mennyt mihinkään, ne hankasivat vain rakkaasti toistensa kylkiä, puskeksivat sarvillaan ja kiersivät ikuista piiriä kuin hiiden hölmöt. Taivas ja tanner oli yhtä pimeyttä, mutta syvän lumen alla roiskahteli poron kaviokuopista vesi, uhaten jäädyttää pulkkien pohjat. Turhaan lauloi karjalaisrotuinen toverini korkeimman veisunsa porolleen mainiten nuo mailmankuulut voimasanat — eivät ne nyt tepsineet. Voi metsäkana! Täytyi turvautua vanhaan temppuun: Huotari kiskomaan poroa perässään, kaahlien kuin ajokarhu soseessa, minä jäljessä pulkkaillen.
Niin tulla tohmaroitiin Kauhaniemen mökille. Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni, olipahan noita pesiöläistyylisiä räppänäsalonkeja, joissa päre vielä palaa lekuttelee pihdissä ja kaikki maalausvehkeet ovat mustan savun kanssa tekemisissä. Kun vieras istuu rahille, niin epäilee hän että joku veitikka tempaa penkin takaapäin, niin matalalle hän painuu. Mutta lämmintä siellä on yli riittämän rajan ja sehän se on Jumalan siunaus kaikessa surkeudessa. Ja uskottekos, herraslukijani, että ohramöykky ja — voiviipale maistuu herkulta mokomankin mökin pöydältä, jolla ruskeatakkiset särpimiä kilvoittelevat? — Sattui siinä mökissä olemaan kulku-ukko, niin miten ollakkaan, profeteeraamaan heittäysi. Ei hän akkojen unille arvoa pannut — se oli kyllä suuri virhe — mutta metsälinnusta hän jumalalliset salaisuudet ennusti. Jos lentää koppelo tai itse ukko metso ihmisten pirtin lasista sisään, niin kuolemanpa se tuopi taloon ja sama on asian laita, vaikka uunin piipusta tai lakeistorvesta sisään lentäköön. Ja kummia kamalia tietää sekin, jos käki viiritangossa kukahtelee! Vaan käkösestä puhuen: siitä se ihmisen ikionni alkaa, jos saat metsässä kierretyksi sen kuusen, jonka latvassa käki paraikaa helkähtelee ja jos samalla luet kolmesti isämeidän! Olipa hän, Hoikkavaaran ukko, kerran ollut saavuttamaisillaan tuon ikionnen, kolmas isämeitä oli jo ollut menossa ja tuskin yhdeksän kymmentä yhdeksää senttiä askeltamista jälellä, kun jo kerkesi karata tuo hiiden lintu ja Jumalan hyvät jäivät saamatta. Vaan kerranpa hän oli puraissut haapapuuta, jonka latvassa käki niinikään kukkui, niin siitäkös haapa huiskale oli ärtynyt kasvamaan ja taitaa kasvaa tuomiopäivään asti! Niin että käki on kohtalolintu ja ovat ne monet muutkin lentäväiset, kukertavaiset ja kotkottavaiset, arveli ukko. Porotoverini uskalsi epäillä ukon taikoja ja kertoi että kerran oli lentänyt metsäkana torpan akkunalaudalle ja huutanut siinä "sen tuhannen perkelettä" niin että kaikki pirtissä-olijat kauhistuivat ja vanhat olivat ennustaneet että nyt totisesti talon emäntä kuolee kolmen päivän kuluessa, mutta — eipähän ollut kuollutkaan, vaan elää vielä tänä päivänä ja muita pulskempi on talo. Siihen sanoi kulku-ukko lyhyesti että "mitäs se mehtikana, eihän se toki kana ketkale mitään merkihekkään!" —
Taas olimme järven jäällä ja porot kaahlivat pimeässä viittatietä, joka ampui suoraan halki koko Pesiöjärven. Tuisku oli lakannut, voimakas tuuli puhalteli etelän korvalta — näinä talvinahan tuuleskeleekin enimmäkseen etelästä päin kaikkien poroajajain sanomattomaksi kiusaksi. Pilvet hulmusivat hurjaa vauhtia pyyhkien tieltään kuun kiekon, joka sentään väkistenkin valaisi öisiä maisemia. Jostakin kaukaisesta niemen nokasta pilkotti tuli mökin akkunasta. Jolleivät porojemme tiuvut olisi helisseet, olisi maisemilla vallinnut kuoleman hiljaisuus.
Saavuimme Pesiön kaksoistaloon. Molemmat pihat nukkuivat sikiunessa, vaikka kello ei vielä ollut 8:kaan. Nukkuma-ajasta paraiten tuntee suomalaisen talonpojan. Toverini hapuili pimeään pirttiin, kohenteli turhaan lattialla viruvia ruumiita ja syöksyi kohta ulos, niskaansa kiukkuisesti raappien. Hän oli hapuillessaan hiponut jotakin riippuvaa riekaletta ja siitäkös oli pölähtänyt niskan täysi russakoita.
Niin sitä miestä karkaistaan! julkenin minä pistellä hieman muka tyytymättömänä että oli retkelle lähdetty, vaikka varsin hyvin tunsin kotiseutuni suloisen esimaun. Kuutamossa uinuva ränstynyt piha näytti vallan romanttiselta. Navetan akkunassa tuikutti tuiju — se oli jätetty loistamaan paikkakunnalla harvinaisen elukan, porsivan sian kunniaksi. Ajoimme yli aitojen, läpi korkeain kinosten, toiseen taloon. Pian ilmestyi Jooseppi isäntä, turkki päällä, pihalle ja toimitti poroillemme jäkälää.
— Eilen tässä oli meleko tuisku, tuumi hän unen pöpperössä, arvellen kai jo olevan aamuyön. Sukkelasti hän toimitti honkaiset halot jääkylmän kamarihuoneen tulipesään ja siihenpä emäntänsä kantoi olkikuvon, jolla nyt loikoilimme kuin mitkä lapinkävijät, joille muka kuuma, russakkainen pirtti ei kelpaa. "Tietääpäs sen, herrat… Ne ovat niin hemmoteltuja etteivät kärsi yhtä tuhatta russakkaa korvainsa juuressa!" ajattelee jokainen suomussalmelainen talonpoika mielessään, vaikka pitääkin vieraan eristäymisen luonnollisena.
— Onko vanhakin talo, tämä Pesiö?
— Vanaha raatohan tämä on. Tässä kuuluu ennenvanahaan olleen viisi taloa, vaan kolome on hävinnyt pois.
— Onko havaittu mitään lappalaisten jätteitä?