— On tässä hautoja, semmoisia… ei se kaukana oo se paikka… Se Sansröömi niitä kerran lupasi kaivella, vaan ei sillä tullut kaivettua… siinä vanhat hokevat metelein asuneen.
— Mitä ne oli metelit? utelen minä tätä Pohjanmaan historiassa tunnettua käsitettä, josta harvoin kuulee meidän puolessa. Mutta isäntä vastaa pimittävästi:
— Ka mitä väkeä hyö lienevät olleet.
— Onko löydetty peltoloista vanhoja rahoja?
— Ainahan se joku. Ja löytyi tässä toissapänä lumesta tiuku, joka oli puonnut tuolta Aron Kallelta. Mihinkä sen lapset lienevät saaneet. Annahhan kun etin…
Tosiaankin se oli vanhahko tiuku, jonka ulkoreunassa selvästi paistoi valajan muistokirjoitus: "Simuna Johan Määddä, Ristijärvi 1840." —
Päivän valjetessa taivalsimme taas lauhkealla säällä umpitietä Taipale nimiseen mökkiin. Siinä oli pikkarainen pirtti, mutta varsin mukiinmenevä matkailijakamari ja ystävällinen isäntäväki, äsken muualta muuttanut.
— Kyllä se pappanne meijät tuntoo! Annetaanko sitä jäkälää vierasten poroille?
— Ei tarvitse. Me vain pistäytymällä…
Toverini muistutti nyt minulle että tässä mökissä sitä viime talvena oli tapella nujuttu oikein aikatavasta niin että muuan miekkonen makasi pitkät viikot henkihieverinä, vaan kun siitä toipui, niin heti lipetti Amerikkaan pakoon esivallan kouraa, koska näet oli salapolttimon viinoja juotu. Ja sentähden tässä on uudet asukkaat…