Jätimme taaksemme Pesiönkylän pikkusievät järvimaisemat ja läksimme pyrkimään Tervavaaraa kohti, jota väliä hoettiin "kolomeksi neljännekseksi". Tällä taipaleella kärsivällisyytemme poroajossa jo joutui koettelemuksen alaiseksi. Hitaasti näet kävi pulkehtiminen ummettuneella metsätiellä ja kaiken lisäksi ajoimme harhaan heinitielle. Äärettömällä suolla katkesi taival umpiperään, kuten kansan sana asian ilmaisee, ja meidän oli pyörtäminen takaisin. Sitten taas laahustettiin koukeroa "oikeata tietä", joka nakkelehti ylös ja alas pitkin kesäistä polkua, rämeen kallasta ("Törisevän" suo?). Tällaisille maisemille voisi äkkikulkija milloin tahansa eksyä ja uupua ikävien eräsoiden syviin lumiin. Saavuttiin mitenkuten kiiveten korkealle Tervavaaralle, josta näköala tammikuun päivän kalpeassa valossa tekee suuren-surunvoittoisen vaikutelman. Kesäauringon punaisessa laskussa se on juhlallinen paikka. Kun ensimäinen talo näytti meitä vierovan, ajoimme toiseen, Anttilan taloon.

Ennen varakkuudestaan mainittu — nyt ränstynyt, rapistunut talo. Astumme avaraan pirttiin, jossa naisväki häärii. Siivottoman vaikutuksen tekee pirtti kuten yleensä kaikki Suomussalmen pitäjän pirtit. Lattia mustanlikainen, syljen, roskan, ruuantähteiden, vaateriekaleiden ja lasten sotkujen peittämä. Pitkälle laudalle keskelle lattiaa on ladottu rivi vanhoja karvarukkasia, syylinkejä ja sukanteriä — niistä kuulutaan kehrättävän lankoja. Vanha emäntä huokailee:

— Ei ole enää tämän talon elämästä. Mikä ne jaksaa verot maksaa, kun ei ole tuloja. Pois joutaisi myydä koko moska, kun olisi ostajaa.

Totta hän puhuu, olosuhteet ovat harmajat ja tilallinen näillä syrjämailla kiemurtelee kuin mato hämähäkin verkossa.

— Missä se on isäntä? Tukkityössäkö?

— Meijänkö isäntä? Ei ollut meijän isännästä enää savottaan.
Hätämaassa se on, — huokaisee emäntä.

— Hätämaassa? säpsähdämme me. — Täältä asti?

— Niine, myöntää emäntä hiukan häpeissään. — Siihen tuli semmoinen virmatauti… ei saanut sielunrauhaa ennenkuin läksi tietäjiä tavottelemaan… Eihän se nyt yksin, kyytimiehen palkkasi ja hevosen. Sinne nyt viimeiset roponsa tärvää.

— Missä asti se nyt onkaan se Hätämaa? kysymme taas.

— Missä lienee, merimaissa — Oulun takana hornassa!